Voiko koulu kasvattaa?

PYHÄPÄIVÄN KUNNIAKSI ajattelin laittaa tähän blogiin oikein läpeensä pedagogisen esseen. Seuraava lastu on yhä minulle ajankohtainen, vaikka se on kirjoitettu jo neljä vuotta sitten. Löysin sen yllätykseksi netistä, "Essen" sivuilta (Lastu on julkaistu Espoon seurakuntien lehdessä 24.01.2002). Olin tuolloin erittäin innostunut Mika Ojakankaan kirjasta "Pietas". Edellisenä syksynä Espoota oli kuohuttanut nuorten mankkaalaisnuorten tekemät julma murhat, ja kysymys kodin ja koulun kasvatusvastuusta oli ajankohtainen.

 

 VOIKO KOULU KASVATTAA?

 

Tohtori Mika Ojakangas asettaa tuoreessa (kirja ilmestyi 2001 Toim.huom.) Pietas-kirjassaan raikkaasti kyseenalaiseksi monia kasvatukseen liittyviä luutumia ja ruoppaa niiden takaa kasvatuksen ydintä. Hänelle – näin luen – se on kasvattajan ja kasvavan erikoislaatuinen epäsymmetrinen rakkaussuhde. Kasvattajalla on oltava auktoriteettia. Kasvatus onnistuu kuitenkin vain, kun kasvava tuntee "respektiä" kasvattajaansa kohtaan ja antautuu vapaaehtoisesti kasvatettavaksi. Kasvattajan ja kasvavan suhde on syvä, rakastava tunnesuhde, jonka varassa kasvattaja välittää kasvavalle tapansa elää, tradition. Sen voimalla kasvattaja myös välittää sen, että hän välittää.

KOULUN KASVATUS ei mahdu kolhuitta Ojakankaan määritelmään. Koulu on pakkolaitos, ja vain poikkeustapauksissa opettajan ja oppilaan välillä vallitsee kodinomainen tunnesuhde – eivätkä kaikki sitä edes toivo. Koulukasvatus onkin määriteltävä omanlaisekseen kasvatukseksi, jonka keskeiset elementit ovat opettaja, oppilas, luokka ja traditio.

 

KOULU KASVATTAA OPETTAMALLA, jolloin opettaja saattaa oppilaan vuorovaikutukseen tradition kanssa. Oppilas työstää traditiota joko omassa päässään tai yhdessä luokkatovereidensa kanssa. Koulu kasvattaa myös kurilla, hallinnalla, jolloin lapsi totutetaan traditioon väkisin. Kuria ovat rajat, säännöt ja rangaistukset. Hallintaa ovat myös kilpailut ja palkinnot. Kolmanneksi koulu kasvattaa ohjaamalla, jolloin opettaja antaa oppilailleen tilaisuuksia osata opetettua traditiota vapaammin, kaukaa katselleen. Taitava opettaja löytää luokalleen sopivan yhdistelmän näistä. Ojakankaan terävä huomio kasvatuksesta välittämisen välittämisenä tarjoaa kouluille myös muita mahdollisuuksia kasvattaa. Se suuntaa katseen opettajan ja oppilaan ja oppilaan ja luokan välisiin suhteisiin, ilmapiiriin. Ehkä koulu onkin valinnut kasvatuskeinonsa väärin?

 

EHKÄ TIETO EI KASVASTAKAAN? Olisiko mielekkäämpää ladata kouluväki täyteen toinen toisesta välittämistä? Olisiko mahdollista kohdata yhä useampi, ehkä jokainen oppilas koulussa kunnioittaen, kannustaen? Poistaisiko se lasten pahaa oloa? Tähän ei riitä, että opettajat muuttuvat, myös lasten keskinäisten suhteiden on muututtava toinen toisesta välittäväksi, auttavaksi.

 

Tuhansien vuosien pohdinnoista huolimatta KASVATUKSEEN JÄÄ AINA MYSTEERIÄ. Kasvatus ei ole koskaan kasvavan muovaamista lopullisesti – se jättää aina kasvavalle tilan tehdä toisin. Siksi kasvattaja ei voi yksin kantaa syyllisyyttä kasvavien väärinteoista. Ihminen on tilanteessaan aina vapaa ja itse vastuussa valinnoistaan. Silti kasvatus on kiistaton, upea mahdollisuus, kun sen oikein oivaltaa. Eikä ehkä koskaan ole liian myöhäistä.

ks.

Mainokset

Jätä kommentti

Ei kommentteja.

Comments RSS TrackBack Identifier URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s