Erityisoppilaiden osuus kasvaa edelleen

AAMUHESARI tietää kertoa, että erityisopetukseen siirrettyjen oppilaitten osuus jatkaa yhä kasvuaan- vaikka peruskoululaisten absoluuttinen määrä laskee. Erityisoppilaiden osuus on kasvanut 10 vuodessa kolmesta prosentista viime syksyn 2005 seitsemään, jolloin heitä oli lähes 43 000. Eniten on lisääntynyt tarve saada erityisopetusta tunne-elämän häiriön tai sopeutumisvaikeuksien takia (siis entisten tarkkailuoppilaitten määrä). Kymmenestä suurimmasta kaupungista matalin erityisoppilaiden osuus on Tampereella ja Oulussa (kummassakin 5,4 %). Korkeimmat osuudet olivat Vantaalla (12,3 %), Espoossa (9,6 %) ja Helsingissä (7,1 %).

ERITYISOPETUKSEEN SIIRRETYT eivät kaikki suinkaan enää opiskele erityisluokissa. Varsinaisissa erityiskouluissa opiskelee heistä runsas viidennes, erityisluokilla tai-ryhmissä "tavallisissa" kouluissa kolmannes. Suurin piirtein loput on integroitu kokonaan ja osittain yleisopetuksen ryhmiin. Näiden varsinaisten erityisoppilaiden lisäksi suuri joukko peruskoululaisia saa osa-aikaista erityisopetusta lievien oppimis- ja sopeutumisvaikeuksien vuoksi. Toissa lukuvuonna 2004–2005 tällaisia oppilaita oli lähes 130 000 eli 22 prosenttia peruskoululaisista. Tämänkin joukon osuus kasvaa koko ajan.

MISTÄ NYT OIKEIN ON KYSYMYS?Toimittaja Marjukka Liiteen näyttää syyllistävän oppilasainekselleen "liian hyvää koulua". Hän kysyy: " Onko opetussuunnitelmien tavoitteet asetettu taivaisiin? Onko opetuksen etenemisvauhti liian tiukka? Onko opetuksen yksilöllistäminen unohdettu?"

PURETAANPA VAIKEA KYSYMYS OSIIN. Kysytään (1) Ovatko luvut oikeat; onko siis erityisopetusta tarvitsevien määrä aidosti kasvanut? (2) Onko opetus muuttunut viime vuosina niin, että yhä useamman olisi vaikeaa pysyä päävirran mukana ilman erityistä tukea? (3) Ovatko lapset muuttuneet niin, että he eivät enää pysy mukana yhtä vaativassa opetuksessa kuin lapset aikaisemmin?

OVATKO LUVUT OIKEAT? (1) Luvut, jotka koskevat erityisopetukseen siirrettyjen määrää ovat ilmeisen luotettavat. Siirrosta syntyy virallinen päätös, ja se oikeuttaa kunnan saamaan ylimääräistä rahaa valtiolta. Näistä luvuista ei kuitenkaan voi päätellä, että niiden oppilaiden määrä olisi kasvanut, jotka tarvitsevat erityistä tukea. Kun 90-luvun lopulla keksittiin, että erityisopetus voidaan hoitaa näppärästi tekemällä päätös, joka oikeuttaa kunnan saamaan lisää rahaa, muttei oikeasti velvoita jakamaan rahaa edelleen kouluille, syntyi monessa kunnassa ylivoimainen kiusaus tehdä päätös yhä useammalle tukea tarvitsevalle. Aikaisemmin päätös olisi merkinnyt rahanmenoa. Aikaisemmin siis tuen tarve kiistettiin helpommin. Nyt se saa tulla esiin. Sen sijaan luvut laaja-alaisen erityisopettajan antamaa eriyisiopetusta ovat varmaan epävarmemmat Niitä mittaavissa kyselyissä koodataan muistaakseni mukaan jokainen oppilas, joka on yhden kerrankin ollut ELA-opettajan tunnilla.

ONKO OPETUS MUUTTUNUT? (2)Monet opetuksen puitetekijät ovat muuttuneet. 90-luvun opetussuunnitelma oli väljempi. Se sisälsi monia joustavia elementtejä, joita ei enää ole samassa määrin. Sisällöt on 2000-luvun opsissa kuvattu yksityiskohtaisemmin, ja vaatimustasoa on siten nostettu. Luokkakokoja on tietoisesti kasvattu kunnissa, joissa kouluja on lakkautettu ja yhdistetty. Monissa kunnissa muutoinkin opetukseen käytettävä tuntimäärä on kaukana ihanteellisesta. Kun tuntijako uusittiin, monessa kunnassa ja koulussa pudotettiin samalla oppilaiden viikkotuntimääriä. Tukiopetuksen määrä on monessa kunnassa vähentynyt. Kerhotoiminta on ajettu alas. Valinnaisuutta on faktisesti vähennetty. Muodollisesti epäpätevien opettajien osuus ei ole ainakaan pienenemässä. Siirtyminen erityisoppilaiden integrointiin on johtanut monissa kouluissa työrauhan heikkenemiseen. Kireintä taloutta elävissä kunnissa ei palkata aina opettajalle sijaista.

(3) OVATKO OPPILAAT MUUTTUNEET? Ydinkysymys on, onko lapsissa tapahtunut muutosta ikävämpää suuntaan. Ei taida olla asiantuntijaa, joka ei ole huolissaan lasten pahoinvoinnin kasvusta. Mm. professori Matti Rimpelä on puhunut asiasta ainakin 90-luvulta alkaen. Hänen mukaansa viime vuosina on lasten hyvinvoinnin kasvu ensimmäisen kerran koko Suomen historiassa pysähtynyt, ja se on kääntynyt nyt laskuun. Marjatta Bardyn, Minna Salmen ja Tarja Heinon varsin tuoreen raportin mukaan noin kolmasosa lapsista voi huonosti. Pahoinvointioireet ovat lisääntyneet. Tämä ei raportin mukaan ole mitenkään yllättävää, vaan on johdonmukainen seuraus 90-luvun ilmiöistä.

ERITYISOPETUKSEN TARPEEN KASVU huolettaa myös opettajia. Viime marraskuussa tehdyn Opettaja-lehden kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä opettajasta katsoo, että tarve on kasvanut melko paljon tai paljon viiden viime vuoden aikana. Opettajien mielestä erityisopetuksen rajuun kasvuun ovat syynä etenkin tarkkaavaisuus- ja keskittymisvaikeuksien sekä sosiaalisten ongelmien lisääntyminen. Myös lasten aggressiivinen käyttäytyminen on yleistynyt. Opettajat siis muutoksen johtuvan lasten muuttumisesta.

YHTEENVETOA . Niiden oppilaiden määrä, jotka eivät pysy päävirran mukana opetuksessa on suuri, ja se on voinut kasvaa. Osa heistä on siirretty virallisesti erityisopetukseen, ja heidän määränsä on kiistatta kasvanut. Opetuksen vaatimustasoa on nostettu, ja muita tukimuotoja on monissa kunnissa leikattu. Mahdollisuuksia yksiklöllistää opetusta on luokan tasolla vähennetty. Opetuksen puitteet ovat monin paikoin heikentyneet. Oppilaiden hyvinvointi on kääntynyt laskuun. Pahoinvoivien oppilaiden oireet ovat yhä vakavampia.

MITÄ SIIS PITÄISI TEHDÄ? Mahdollisuuksia on monia. Helpointa on kiristää kriteereitä, joilla erityisopetuspäätös tehdään. Se ei maksa juuri mitään. Muuta kuin sen, että yhä useampi oppilas saa yhä vähemmän tukea. Toinen vaihtoehto on muuttaa opetusta niin, että kaikkien ei tarvitse oppia kaikkia. Suomeksi opetellaan "katsomaan sormien läpi". Tämä edellyttää oppimääränkäsitteen uudelleen määrittelyä. Siirtyisimme kohti ruotsalaisen koulun mallia. Seurauksena olisi ehkä erityisopetuspäätösten määrän lasku, mutta samalla laskisi myös oppimistulosten taso. Tämä ei maksaisi. Saattaisi syntyä jopa säästöä, kun voimavaroja kuluttavat PISA-vierailut loppuisivat. Kolmas vaihtoehto- jota suosittelevat mm. neurologilääkärit- olisi opetusryhmien raju pienentäminen. Se maksaa. Siksi sitä ei oteta käyttöön. Neljäs vaihtoehto olisi sastata perheiden hyvinvointiin. On kiistatonta, että monet perheet ovat yhtäaikaa monessa kriisissä. Perheitä tukemalla lisättäisiin lasten hyvinvointia. Lasten psykiatri- ja psykologipalvelut olisi laitetava kuntoon. Toimeentulotuki pitäisi maksaa ajallaan. Jne. Mutta nekin maksavat. Siksi tätä vaihtoehtoa ei ehkä valita. Vaikein vaihtoehto olisi muuttaa yhteiskuntaamme kokonaisuutenaan arvoiltaan sellaiseksi, että lapsuutta suojeltaisiin.

VEIKKAANPA , että ongelmaa ratkotaan puuttumalla kriteereihin, joilla lapsi saa oikeuden erityisen tukeen. Hesari kertookin sattuvasti, että pääkaupunkisedun kunnat tutkivatkin jo mahdollisuutta yhtenäistää kriteereitä.

Mainokset

Jätä kommentti

Ei kommentteja.

Comments RSS TrackBack Identifier URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s