KRONIKAN IDEA oli kuvailla eri aikoina opettajina olleiden työmaisemaa uutistyyppisesti. Harrastuksen parissa on saanut viettää mielenkiintoista aikaa. Työ ei ole läheskään valmis, mutta kyllä sen avulla jo karkeasti pystyy hahmottamaan, kuinka monin tavoin ja monessa erässä opetus ja sen puitteet ovat muuttuneet. Kun yhden sukupolven mittana pitää 30 vuotta, tällä hetkellä karttakeppiä heiluttaa alakouluissa viides opettajasukupolvi. Minä kuulun siihen polveen. Meidän on hyvä tuntea juuremme. Ja silläkin ajatuksella voi leikitellä, olisiko halunnut tehdä elämäntyönsä joillain muilla vuosikymmenillä. Tämän päivän blogin varaan ensimmäiselle kansanopettajasukupolvelle.
ENSIMMÄINEN OPETTAJAPOLVI (1860-1889). Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus, ja 1867 valmistuivat ensimmäiset vuonna 1863 opiskelunsa aloittaneet seminaariopettajat. He olivat miehiä ja naisia. Miehet tulivat talonpoikaisperheistä ja naiset herrasväen perheistä. Miehille kansakoulunoopettajuus tarjosi sosiaalista nousua, naisille mahdollisuuden itsenäistyä ja tehdä työuraa. Kansakoulun opettajattaren ammatti kun oli ensimmäisiä naisille avautuneita. Opiskelu sisäoppilaitoksessa oli tiukkaa; kolmasosa miehistä ja puolet naisista keskeytti. Valmistuneiden työ nähtiin valaistuksen levittämisenä suomalaisen agraariyhteiskunnan pimeydessä vaeltaneen väestön pääosalle. Työ vaati kutsumusta, ja naisilta sen katsottiin vaativan lisäksi naimattomuutta. Heidän odotettiin asettuvan kuuliaisestiensimmäiseen heille osoitettuun kouluun, ja palvelevan siellä nöyrästi yhteisöään. Kansan parhaasta tietoinen etujoukko teki uhrautuvaa työtä kansan hyväksi, luku- ja kirjoitus- ja laskutaidon levittämiseksi ja taikauskon murtamiseksi. Kunnon missio, eikö? Ensimmäinen sukupolvi ei ollut kovin suuri joukko. Koko maassa oli v. 1871 kansakoulunopettajia oli 199. Lukuvuonna 1880-81 määrä oli kasvanut jo 793:een.
Cyganues oli toivonut kansakoulusta kaikkien säätyjen koulua. Todellisuudessa kansakoulu oli rahvaan koului- ei kaikkien pohjakoulu. Se oli aluksi lähinnä talollisten maalaisten koulu. Työläiset eivät lapsiaan kouluun panneet, ja virkamiehet laittoivat lapsensa oppikouluun. Oikein säätyläisillä oli myös varaa yksityisopettajiin. Niin kansakoulujen perustaminen kuin niiden käyminen oli ensi vuosikymmenet vapaaehtoista. Mutta kansakouluja perustettiin, ja niihin tuli oppilaita.
Toimintaympäristö muuttui nopeasti vihamieliseksi. Takatalvi alkoi nälkävuosilla heti 1867 ja-68 ja jatkui 70-luvun. Hurjat katovuodet johtivat nälkäkuolemiin ja mm. siirtolaistulvaan Amerikkaan. Hurjin papisto epäili kansakoulua jopa antikristukseksi. Kiukun syitä oli varmaan se, että kansakoulu oli osa sekularisointiprojektia, jossa valtio kaappasi koulun itselleen kirkolta. Eikä kirkko luopunut vastaanpanematta. Ruotsinkieliset vetivät piikkilankoja suomenkielisen kansakoulun ympärille. Maailaisrahvaskaan ei ymmärtänyt hyvän päälle, se kun ei halunnut lapsistaan herroja. “ Mistäs sitten leipää saadaan, jos kaikista herroja tehdään?” Vei itseasiassa kaksikymmentä vuotta kypsyä ajatukseen kansakoulusta 1890-luku oli jo erittäin virkeää kasvun aikaa.
Kansakouluun pääsi maalla sisään, jos oli 10-vuotias, kaupungeissa jo kaksi vuotta nuorempana. Kansakoulun sisäänpääsy edellytti luku-ja kirjoitustaitoa. Kodeilla oli ollut vuodesta 1723 alkaen opetusvelvollisuus. Köyhien laiskoja lapsia alkuopetti maalla kirkkoherran renki, lukkari. Kun lukkarit ei kerennyt, palkattiin lukutaitoinen aikuinen kiertäväksi koulumestariksi. Hänen kouluaan kutsuttiin kiertokouluksi. Kaupungeissa 6-10-vuotialle lapsille oli järjestetty alempi kansakoulu.
Opettajien palkka oli hävettävän surkea, ja työolosuhteet usein kamalat. Ilma loppuu luokista, ja oppilaat kantoivat pyörtyneet opettajat hangelle lepäämään. Pakkasilla ei voitu aina pitää koulua. Sairaspoissolojen perusteella opettajan ammatti oli yksi yhteiskunnan vaarallisimmista.
Kulttuurisesti tämä opettajapolvi eli mielenkiintoisen ajan. Vain muutama vuosi aikaisemmin oli suomi saatu viralliseksi kieleksi ja markka omaksi rahaksi. Ensimmäinen opettajasukupolvi luki uunituoretta seitsemää veljestä, koki kansallisteatterin ensinäytöksen, näki ensimmäiset elävät kuvat ja ehkä autonkin.
Ensimmäisen sukupolven kansakoulu oli ehkä nykysilmin katsottuna vasta KOULUNPIDON AIHIO, Koulunkäynti oli vapaaehtoista- eikä kansakoululla ollut oikean koulun (oppikoulun) suhteen asemaa. Kirkon kiertokoulu oli kansakoululle kova kilpailija. Niissä opiskeli lkv 1880-81 lähes 50 000 oppilasta, kun kansakoulua kävi samaan aikaan vain 28 000 oppilasta. Lkv 1890-91 kiertokoulua kävi jo 178 000 lasta!
Luokissa oli tuohon aikaan oppilaiden istumapenkit ja pöydät, mustatalu, karttapallo, Euroopan kartta ja helmitaulu. Monella koululla suurena päämääränä oli saada harmoni. Kouluilla oli pulaa oppikirjoista. Käytössä olivat aapinen, katekismus,. raamattu ja virsikirja. Opettaja opetti yhtä aikaa kaikkia aineita ja neljää luokkaa! Ja ilman oppikirjoja. Siveellisyys oli tärkeää. Poikia ja tyttöjä piti opettaa erikseen. Opetus oli vanhan läksyn kuulustelua ja uuden läksyn valmistelua. Käytännössä kuulustelu saattoi viedä koko ajan. Ja uuden opettelu olla pänttäystä. Ei ihme-siilä vasta pieni osa opettajia oli koulutettu. Erkki Lahdes on kuvannut aikakautta "hapuilun, kuulustelun ja kertauksen aikakaudeksi". Eikä seminaarikoulutus ollut edes toimeen pääsyn edellytys ennenkuin 1880-luvulla. Ennen kuin seminaari ehti valmistaa opettajia, opettajisto oli sangen kirjava joukko. Toimieen pyrki mm. lukkareita, pitäjän räätäleitä, maalarinkisällejä, ylioppilaita, maistereita ja nuoria pappeja. Luokissa oli yhtä aikaa hyvin monen ikäisiä oppilaita (jotka vielä tulivat ja menivät niinkuin sattui). Kansakoulun piti olla kuusivuotinen, mutta ei sitä niin kauaa käyty. Eri kouluissa todistuksissa käytettiin eri numeroskaaloja. Maalla koulut olivat pieniä. Pääosassa oli 1-2 opettajaa. Luokat eivät olleet pysyviä. Oppilaita tuli ja meni. Uusia oppilaita otettiin kaksi kertaa vuodessa.
Joitain YHÄ NÄKYVIÄ RAKENTEITA toki oli. Oli lukuvuosi, johon kuului 42 viikkoa (nykyään 38). Myös koulupäivällä oli rakenne. Koulupäivä kesti 5-6 tuntia (klo 9-12 ja 14-17). Keskellä päivää oli aamiaistunti. Kaupungeissa syötiin kotona, maalla koululla eväitä (pitkään taukoon on taas haluja). Lisäksi pidettiin 10-15 minuutin välitunteja. Oli pakko. Ilma loppui. Oppilaat kantoivat usein pyörtyneen opettajan ulos hangelle happea haukkaamaan. Kolmas rakenne koski koulunkestoa: Kansakoulu oli kuusivuotinen. Lähes puolet oppilaista kävi kuitenkin koulua vain vuoden. Sisäänpääsylle oli myös ehdot: Sisäänpääsyyn vaadittiin 10-12 vuoden ikä, lukutaitoja krintinopin osaaminen. Myös rangaistusjärjestelmä oli alusta alkaen. Vuonna 1866 luvallisia rangaistuksia olivat:
– nuhteet luokan läsnäollessa
– alemmaksi siirtäminen luokassa
– nuhteet ja varoitukset koko koulun läsnäollessa
– aresti eli erileen salpaaminen ( korkeintaan 8 t) karsserissa
– ruumiin rangaistus (opettaja sai lyödä vitsalla kämmenelle)
– poisajaminen koulusta.
Ensimmäisen sukupolven PEDAGOGIIKKA oli lähinnä Cygnaueksen "henkeä". Hän piti opettajan työtä pyhänä kutsumustyönä, jossa julistettiin uskonnollisia ja isänmaallisia arvoja. Kasvatuksen päämäärä oli selkeä: siveellinen rahvas, joka on saanut oppia myös käden töihin. Koulun tehtävänä oli huolehtia siitä, että tieto muuttuu oppilaassa ”eläväksi vakaumukseksi”. Kansakoulun tuli perustua kristillisyyden pohjalle, mutta sen tuli olla myös käytännöllisiä taitoja opettava koulu. Metodisia ohjeita oli ohuesti. Lähinnä Cygnaeus arvosti havainnollisuutta ja työtä (ei liekkiä). Pedagogiikka oli siis lähetystyön ja sielun pelastuksen väline.
30 vuodessa moni asia ehti muuttua. Koulurakennuksia oikein ideoitiin kilpailuilla. Kansakoulujen määrä kasvoi, joskin odotettua hitaammin. Opettajan työ helpottui, kun opetukselle saatiin sisällöt v. 1881. Samalla kansakoulun luokkarakenne selkiytyi, kun vuosiluokat järjestettiin niin, että alempi osasto käsitti luokat I ja II ja ylempi luokat III ja IV. Parillisella luokalla aina kerrattiin parittoman asioita "laajenevine kehineen". Sekin helpotti, että tyttöjä ja poikia sai vuodesta 1886 alkaen opettaa yhdessä (vaikka niin ei aina tehty). Ja se, että oppilaita otettiin kansakouluun vain lukuvuoden alussa. Samalla maalaiskansakoulun ovet avattiin jo 8-vuotialle. Vuositutkinnosta kehittyi pikku hiljaa kansakoulun iki-ihanat kevätjuhlat.
PEDAGOGINEN ajattelu sai uusia virikkeitä, kun alan kirjallisuutta alkoi ilmestyä suomeksi. Seminaariopettajien pedagogiikalla ei ehkä ollut vakavassa mielessä tiedetaustaa, lähinnä (ja erityisesti hegeliltä) lainattiin filosofisia ajatuksia, jotka liittyivät kasvatuksen siveellisen päämäärään, johon pääsy edellytti luonnon (Vanhan Aatamin?) voittamista. Ihmiskuva oli jotenkin hyvin synkkä (perisynti).
Praktiikkaa perusteltiin lähinnä käytännön kokemuksilla. Niihin ( ja jonkin verran Cleven psykologiseen tietoon) perustui myös seminaarinopettaja Olai Wallin toimittama kansakoulun opettajien käyttöön tarkoitettu, ensimmäinen suomenkielinen " Kansakoulun yleinen kasvatus- ja opetusoppi " vuonna 1883. Wallinin kasvatusopissa kasvatuksen päämäärä oli itsetoimivaan elämään Kristuksen hengessä kykevä nuoriso. Kasvatuksen välineinä Wallin piti hoitoa, kuria ja opetusta (huom! myöhemmin herbartilaisuuden kuri, kasvattava opetus ja ohjaus). Opettajia ohjattiin kuulustelemaan kotitehtävät ja valmistamaan uusi läksy. Uusi läksy voitiin kertoa, esittää tai käsitellä vuoropuhellen. Työtapoihin kuului myös yhteinen harjoitus. Wallinin teoksen ajatukset perustuivat Rueggin Kasvatus- ja opetusopin suomennokseen. Wallinin kannatti oppilaiden edellytysten mukaista opetusta, ajatuksia herättävää opiskelua sekä havainnollista ja omatoimista työskentelyä. Wallinia pidetään kansakoulun didaktiikan luojana.
KUVISSA ALLA ensimmäisen opettajasukupolveen vaikuttaneita suurmiehiä: Z.J. Cleve ja Olai Wallin (napoleonmainen kädenpitäjä)ja alarivissä Kansakoulun isä Uno Cygnaues.
4 kommenttia
Comments RSS TrackBack Identifier URI
marttihellström 
(wow power leveling) And (wow gold) under the single-site, preferential policies!