Viisi polvea kansanopettajia: III polvi

Tämän aamun blogin teemana on kolmas kansanopettajapolvi (1920-1949). Jälleen kerran aikarajoja on mielekästä hieman vekslata vuosiin 1917- 1945. Tällöin puhumme siitä sukupolvesta, joka opetti suomalaista kansaa maailmansotien välisen ajan, ja tarkemmin itsenäistymisestä toisen maailmansodan loppuun.

 

 

OIKEIN karkeasti yksinkertaistaen ensimmäisellä opettajasukupolvelle opetuksen ydinkäsite oli läksyä. Vanha läksy oli kuulustelua ja uusi läksy muistiinpanojen sanelua ja/tai pänttäystä. Toisen sukupolven aikana uuden läksyn valmistus nousi (periaatteessa) pääosaan, ja se tehtiin tuon ajan tieteellisesti perustelluin opetuksen vaihein, noudattaen ns. muodollisia asteita. Nykymielessä opettaminen oli viimeistään nyt keksitty, ja oppimisesta oli alustava käsitys. Myös opetuksen perusrekvisiitta oli keksitty: oli mustat taulut, kuvataulut, kartat, karttapallot, oppikirjat ja karttakepit. Kaikkein keskeisin opettamisen taito oli taito "kehittää opetusta" ja sen avulla oppilaan ajattelua kysymyksin. Opettajan kohottava tehtävä oli luoda mielteitä, jotka liittyisivät oppilaiden vanhoihin mielteisiin tunnevoimansa perusteella.

Suomen itsenäistyessä opettajantoimeen astuu KOLMAS opettajapolvi. Sillä oli takanaan varsin raju nuoruus. Opiskeluaikana tämä polvi oli poltellut keisarin kuvan ja karannut jääkäriksi. Se oli kristillinen ja isänmaallinen sukupolvi. Sillä oli kutsumus, mutta siihen mahtui naisilla myös oma perhe.

Työura ei alkanut hyvin. Maa ajautui sisällissotaan heti keväällä 1918. Nuori kansakunta jakaantui jyrkästi oikeistoon ja vasemmistoon. Kansakoulunopettajista pääosa oli valkoisia. He kuuluivat suojeluskuntaan ja myöhemmin Lotta Svärd-järjestöön. Kolmannen opettajapolven kasvatustyö oli kansalaisiksi jopa sotilaaksi kasvattamista. Isänmaallisten opettajien luokissa ei punaisten lapsilla aina ollut helppoa olla oppilaina. Sisällissodan arvet taisivat siirtyivät myös lapsiin. Toisaalta sodan aikana köyhistä haluttiin pitää huolta. Tästä esimerkkinä on kaikille ilmainen kouluruoka 1943.

Maan olot olivat pitkään poliittisesti epävakaita. Mäntsälässä noustiin 1930-luvulla kapinaan valtiovaltaa vastaan. Tuskin sisäinen kuohunta oli saatu tyyntymään, kun syttyi toinen maailmansota, johon Suomi ajautui mukaan. Monelle puolisonsa tai lapsensa sodassa menettäneelle sodan häviäminen ja uusi poliittinen linja olivat raskas koettelemus.

Kolmannen opettajasukupolven työvuosia kuvaa kuri. Kansakunnan ensimmäiset vuosikymmenet olivat kaikki kurin ja kurinalaisuuden aikaa. Ja siihen kuului myös kieltolaki (1919-1932). Sota-ajan (ja sen jälkeinen) koulu korostiv kuria. Kuri näkyi myös tiukkana arvosteluna. Vuonna 1943 tiukennettiin arvostelua kansakouluissa: vertailukelpoisuus. Luokalle jätettiin kansakoulussa 50-luvulla noin 2,6 % oppilaista,Maa eli taloudellisesti kovia aikoja, jotka kärjistyivät 1920-/ja 30-lukujen taitteen pulavuosiin. 1930-luvun lopulla talos elpyi voimakkaasti, muitta sota katkaisi kehityksen armottomasti.

Tekninen kehitys toi pikkuhiljaa elämään mukavuuksia: sähkövalo yleistyi. Elokuvateattereissa näytettiin Chaplinia- ja 1930-luvulla myös äänielokuvia. Yleisradio aloitti toimintansa 1926. Joillakin oli varaa ihan omaan autoonkin. Monissa kouluissa, varsinkin syvällä maaseudulla, työolosuhteet olivat kuitenkin edelleen hyvin vaatimattomat.

Tämän opettajasukupolven aikana kansakoulun asema jykevöityi. Vuonna 1921 luovuttiin Cygnaeuksen tärkeästä periaatteesta koulunkäynnin vapaaehtoisuudesta, ja säädettiin laki oppivelvollisuudesta kaikille 7-13-vuotialle- lähes viimeisenä Euroopassa. Ei kuitenkaan ihan kaikille. Tylsämieliset ja 5 kilometria kauempana koulusta asuvat vapautettiin. Lisäksi maaseudulle annettiin pitkä siirtymäkausi (16 vuotta). Koko maa oli siis oppivelvollinenasta vuonna 1937.

Samalla kansakoululaiset senkun nuortuivat; sisäänpääsyikä muuttuu vuonna 1921 7-8-vuoteen (eikä enää vaadittu valmiiksi luku- ja kirjoitustaitoa). Nyt kansakouluissa oli kaksi osaa: pienten lasten alakansakoulu ja vanhempien yläkansakoulu. Yläkansakoulun ohjelmaan ei juurikaan tehty muutoksia. Oppiaineetkin olivat lähes. Kouluihin syntyi vilkasta harrastustoimintaa: Innokkaat opettajat vetivät lapsia partioon, raittiusliikkeeseen ja taide- ja musiikkikerhoihin.

Opetus helpottui, kun vuonna 1925 hyväksyttiin uusi maalaiskansakoulun opetussuunnitelma ( joka oli suositus). Siinä luovuttiin parillisten luokkien kertauksesta. Kertauksen sijaan tulivat vuorokurssit , jolloin opetusaikaa käytetään tehokkaammin. Opettajille oli paljon iloa myös Kouluradiosta, joka aloitti toimintansa v. 1934.

Pelkkää aurinkoa työvuodet eivät olleet. Vuosina 1932-34 kansakouluihin tehtiin rajuja leikkauksia . Niihin kuuluivat yritykset suosia ns. supistettuja kansakouluja. Oppivelvollisuslain perusteella oli mahdollista perustaa ns. supistettuja kansakouluja, jos oppilaita oli alle 30. Niissä alakansakoulua pidettiin 12 viikkoa ja yläkansakoulua 18 viikkoa. Yhteensä koulupäiviä on 200.

SOTA-AIKANA koulunkäynti oli luonnollisesti poikkeuksellista. Koulutyö keskeytyi moneen otteeseen. Koulurakennukset tarvittiin sotilastarkoituksiin. Miesopettajat komennettiin armeijaan. Naisopettajat tekivät palkkansa eteen kansanhuoltotöitä. Oppilaita evakuoitiin maaseudulle. Tässä tilanteessa suositeltiin oppilaille kotiopiskelua ja ehdotettiin, että he kävisivät näyttämässä opettajalle, että ovat tehneet kotitehtävänsä. Oppilaat määrätiin niinikään ” työkouluun” keräämään mm. lumppuja ja pulloja jne.

PEDAGOGIIKASSA suuri keksintö kolmannen sukupolven aikana oli nykykäsittein OPISKELU. Ruotsalainen kirjailija Ellen Key (1849-1926) oli julistanut lapsen vuosisadan alkaneeksi. Key halusi pedagogiikan vedenpaisumusta, "eikä arkkiin otettaisi mukaan kuin Montaigne, Rousseau, Spencer ja (tuolloin) uusi lapsipsykologinen tutkimus". Juuri Suomeen rantautunut herbartilaisuus sai siis heti kilpailijakseen "uuden koulun" vastaliikkeen. Se imi energiaa 1700-luvulla pilanpäiten(?) kirjoitetusta "Emilestä". Kansainvälisesti kuuluisin hahmo oli amerikkalainen John Dewey oppilaineen. Deweyn "learning by doing"- ajattelun pohjalta syntyi oppilaiden itse- ja yhteistoimintaan perustuneita työtapoja, joista itsenäiset tutkielmat ja projektiopetus elävät yhä. Suomeen ideoita saatiin myös Virosta, jossa Johannes Käis kehitteli oppilaiden itsenäistä tutkivaa työskentelyä. Siihen liittyneet työvihkot ja työkirjat levisivät Suomeen oikein viilityksena 1920- ja 1930-luvuilla. Samoin puutarhanhoito ja aikaisemmin. Monet suomalaiset kasvatusopin harrastajat innostuivat uudesta koulusta, mutta valitettavasti selkeää opetusoppia ei koskaan syntynyt. Poikkeuksena voidaan pitää jossain mielessä Aukusti Salon Alakansakoulun opetussuunnitelmaa. Yksittäiset opettajat kehittelivät työtapoja. Uuden koulun liike oli kuitenkin hajanainen, ja innostus sammui toiseen maailmansotaan. Kansakoulun ja seminaatien tarkastajien tarkastuskestomuksista päätelleen hyvänä pidettiin edelleen herbartiaista opetusta, jossa oli selkeät jaksot, jossa opettaja käytti huolellisesti muotoiltuja kysymyksiä, jakoi niitä tasaisesti kaikille, jossa oppilaat vastasivat kuuluvasti ja pitkin kausein ja jossa taulu- ja vihkotyö oli siistiä. Ja jossa tunneilla vallitsi kuri, mutta ilmapiiri oli silti iloinen.

Oleellisinta oli huomio siitä, että oppiminen ei tapahdukaan itsestään, kunhan vain oma paha tahto on kitketty pois. Vielä 1800-luvulla oppimisen vaikeudet ymmärrettiin laiskuudeksi. Nyt ymmärrettiin, ettei oppiminen tapahdu aivoissa automaattisesti, kun vain tarkkaavaisesti kuuntelee opettajaa. Oppilaan pitikin olla oikeasti aktiivinen. Puhua itse pitkiä lauseita.Tehdä esitelmiä. Tutkia. Toimia. Juho Hollo määritteli kasvatuksen “kasvamaan saattamiseksi”. Kasvatusnäkemys korosti kasvattamisen sijasta luonnollista kasvua. Tuon ajattelutavan mukaan kasvatus kohdistuu (vain) lapsessa jo olemassaoleviin, vielä kehittymättämiin taipumuksiin. Ajattelutavan juuret ulottuivat antiikin filosofiaan. Valitettavasti sota katkaisi kehityksen Kirjakoulusta Toiminnan kouluksi.

MUUTOS oli hidasta. Kunkin aikakauden pedagogiikassa on monta kerrosta, jotka kietoutuvat toisiinsa. Vanhan läksynkuulustelu säilyi tärkeänä kurikasvatuksen keinona. Uuden koulun menetelmiä omaksuttiin, mutta herbartilaisten tuntien rinnalle ja ehkä vaihteluksi. Vielä 1937 julkaistussa Eino Kailan "Oppikoulun tehtävä" kirjassa elää sitkeästi hegeliläiseltä maistuva ihmisnäkemys:" Tosisivistynyt on läpeensä henkisesti viljelty eli kultivoitu, so kesyyntynyt ihminen, jossa ihmispeto on kahlittu, hän on esiintymisessään hillitty ja lauhkea, ei hän riitele eikä huuda eikä hänen ääntänsä kuulla kaduilla; hänen olentonsa yllä on se sordiino, jonka historian viisauden ja ikimuistoisten perinteinen kyllästämä kulttuuri antaa."

Netistä kaapattuja KUVIA OPETTAJAPOLVEN MIELENMAISEMASTA. Vasen sarake ylhäältä alas Aukusti Salo, Ellen Key, Johannes Kis ja J.Rousseau. Oikea sarake John Dewey, kuva käsityötunnilta ja mallikoulusta 1900-luvun alussa.

Mainokset

Jätä kommentti

Ei kommentteja.

Comments RSS TrackBack Identifier URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s