Viisi polvea kansanopettajia: V polvi

Tämä blogin teemasarja päättyy viidenteen kansanopettajapolveen (1980-2009) siis nykypolveen. Neljännen polven rajauksesta johtuen tämän polven palvelusaika alkaa, kun koko maa on peruskoulussa 1977. Samana syksynä minä kävelin Siilitien ala-asteelle neljännen luokan opettajaksi tuoreet erikoistuneen luokanopettajan paperit taskussa.

Viides polvi on nyt uransa loppupuolella. 1977 aloittaneet ovat jo olleet töissä 29 vuotta, osa on eläkkeellä, nuorimmat jatkanevat töissä ehkä vuoteen 2015 ( tai pisimmillään vielä 2020:een, jos urassa oli 1989 virkakatko- tuolloin eläkeoikeus muuttui 60:sta 65:een). Tämä sukupolvi on peruskoulun kehittäjien sukupolvi. Peruskoulun asema on sen aikana vakiintunut ja tunnustettu. He ovat Pisa-ihmeentekijöitä.

Me emme kokenut sotaa emmekä kai oikein pulaakaan. Työuramme aikana maailma on muuttunut historiallisen paljon. Euroopan rajat on piirrety uusiksi ilman sotaa.Rautaesirippu on murtunut. Sosialismi on kadonnut. Useissa Euroopan valtioissa on ajauduttu kansallisuuksien välisiin yhteenottoihin. Oma itänaapurimme: NL lakkautti itsensä 90-luvun alussa Venäjäksi. Koko Eurooppa on liittymässä EU:iin. Idän ja lännen vastakkainasettelun sijalle on noussut islamin ja muiden maiden välinen jännite. Terrorismi on noussut muutaman vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen otsikoihin. Kiihtyykö muutos yhä? Suomi on saanut elää rauhan aikaa jo 61 vuotta.

Viides opettajapolvi koulutettiin YLIOPISTOSSA- sen suhteen se eroaa kaikista edellisistä. Oma kurssini (1974-1977) oli järjestyksessä toinen. Seminaarit oli lakkautettu 70-luvun alussa, ja kaikki luokanopettajakoulutus siirrettiin myös opettajakorkeakouluista opettajankoulutuslaitoksille. Me aloitimme opinnot opekorkeakoulun tiloissa Ratakadulla, mutta Ratakadun kiinteistö joutui heti remonttiin. Tutkinnon nimike taisi vaihdella opintojen aikana. Milloin meistä oli tulossa luokanopettajia (LO) , milloin peruskoulunopettaja (PkO). Luokanopettajia meistä tuli. Tutkinto oli ylioppilaspohjainen, ja sen suorittaminen vei kolme vuotta. Sisään pääsi tyttöjä ja poikia opetusnäytteen ja haastattelun perusteella. Minäklin pyrin, koska niin sai helposti lomaa armeijasta. Armeija sai minun osaltani jäädä.

Yhä opintoihin kuului peruskoulussa opetettavia aineita. Laskuja laskettiin, Eläintarhan kentällä työnnettiin kuulaa. Musiikkitunneilla laulettiin. Ja pianonsoittoa harjoiteltiin. Jokainen erikoistui opintojen aikana ainakin kahteen oppiaineeseen. Ahneena mimulla oli niitä neljä. Periaatteessa tuolloin kuviteltiin, että maahan ja varsinkin isoihin kouluihin perustettaisiin erikoistuneen luokanopettajan virkija. Eipä perustettu, mutta osasihan sitä jotakinb vähän enemmän. Aikaisempien polvien koulutus toki hyödynsi sekin kasvatusopillista tutkimusta, mutta viidennen polven osalta opetus oli kasvatustieteellistä, tiedepohjaista niinkuin nykyään sanotaan. Kaikki suorittivat ainakin kasvatustieteen approbaturin. Ja moni myös cumlauden, ja jatkoi HuK-tutkintoon. Opetusta harjoiteltiin harjoittelukoululla ja pienempiä pätkiä ns. kenttäkouluilla. Opetustaito arvosteltiin numeroilla 1-5.

Jo 70-luvun lopulla luokanopettajankoulutusta pidennettiin KK-tutkinnoksi, akateemiseksi loppututkinnoksi graduineen päivineen. Minua asia koskettii niin, että toimin aika ajoin 80-luvulla opettajankouluttajana Helsingissä. Suoritin samalla vanhanaikaisen FK-tutkinnon. 2000-luvun alussa opettajien palkkausperusteita muutettiin niin, että jos erikoistumisaineesta oli suoritettu 35 opintoviikkoa (joka antoi aineenopetuksen pätevyyden) saikin huomattavasti parempaa palkkaa. Olin mukana siinä veljespiirissä, jonka kanssa tuon VES-ratkaisun mielekkyyttä varsinaiset päättäjät rankasti joutuivat pohtimaan. Alkoi ns. kaksoiskelpoisten opettajien aikakausi. Yhä useampi opiskelija otti pykälän huomioon miettiessään opintoratkaisujaan. Ehkä kaikille yllätykseksi ratkaisu johti myös siihen, että luokanopettajat vyöryivät uusien yhtenäiskoulujen yläluokille. Heidän osaltaan voitaisiin hyvin puhua peruskoulunopettajista.

Millaiseen OPETUSMALLIIN oma polveni kasvatettiin luennoilla ja opetusharjoittelussa? Suomalainen didaktiikka eli tuolloin vireää kautta. Mikael Soininen ja herbartilaisuus välittyi meille vain kasvatuksen historian kautta ja koulun arjessa näkemänämme frontaaliopetuksena. Oman aikamme didaktiikat olivat kirjoittaneet Koskenniemi ja Hälinen sekä Lahdes. Tiiviisti opiskeltiin myös POPS I:a. Luulen, että se oli varsinainen didaktiikkamme. Koskenniemeltä peräisin ollut ajatus monipuolisista menetelmistä myytiin meille perusteellisesti. Ihanteena oli – näin minä koin- sopivasti oppilaskeskeinen koulu, jossa kuitenkin käytettiin myös opettajakeskeisiä menetelmiä.

Noilla eväillä sitä marssittiin kouluun. Siilitien peruskoulussa oli hyvät välineet, oli uudet oppikirjat. Useissa aineissa oli myös oppikirjat. Opettajankaapissa riitti vihkoja ja kyniä. Joten mahdollisuuksia meillä oli. Neljäs opettajapolvi oli joutunut toteuttamaan peruskoulua riisuttuna. Vuoteen 1975 ajoittui öljykriisi, joka johti siihen, että viikotunteja ja valinnaisuutta vähennettiin; Vuosina 1976 ja 1977 opetusryhmiä suurennettiin. Vuonna 1979 alkoivat kuitenkin TALOUDELLISESTI PAREMMAT AJAT, jolloin oli mahdollista pienentää ryhmäkokoja ja lisätä jakotunteja. 1980-luku oli sitten komeaa aikaa. Maan vaurastuminen toi koko ajan kouluun lisää laatua. Suomea kutsuttiin pohjoismaiden Japaniksi. Muistan tuolta ajalta paikallisen ammattiyhdistyksen elinten kokouksia, joissa yritimme jopa hikihatussa keksiä uusia kohtia, mihin jaettavana ollutta lisärahaa voisi suunnata. Tuolloin maksettiin jopa leirikouluista palkkio!

Ehdin olla Helsingissä töissä vain yhden lukuvuoden, kun sain viran ESPOOSTA Sepon koululta. Jos mahdollista peruskoulu vaikutti läntisessä naapurikaupungissa entistäkin laadukkaammalta, jopa niin että varsin pian muutimme Espooseen. Tekniikkaa valui myös kouluihin: Televisot meillä jo oli. Nyt luokkiin saatiin nauhureita, diaprojektoreita ja opettajien käyttöön monistuskoneita, lopulta tietokoneita. Muutamassa vuodessa siirryttiin käsikäyttöisistä vahamonistuskoneista ensin spriikoneisiin ja lopulta nopeisiin valokopiota ottaviin kopiokoneisiin. 2006 monessa koulussa monistuskoneet on liitetty tietokoneisiin.

KOULUNPIDON reunaehdot olivat aluksi tarkasti säädellyt (esim. jakotunnit). Opettajakunta suunnitteli paitsi omat tuntinsa myös koulun yhteiset tapahtumapäivät, joita sai tuolloin olla 10 vuodessa. 80-luvun puolivälissä siirryin Niipperin kouluun kyttäämään rehtorin paikkaa, mutta sen ehtikin napata koulun pitkäaikainen ja ihana opettaja Margit Kasanen. Hänen kanssaan taidetouhuiltiin monta mukavaa juttua. Ja omassa luokassani vedin Aleksis Kiven näytelmiä.

PÄÄTÖSVALTAA siirrettiin 80-luvulla kouluille. Rehtorista tuli opettajien todellinen esimies jo 70-luvun lopussa- kansakoulussahan se oli ollut kansakouluntarkastaja. Isoille alakouluillekin perustettiin 1970-luvun lopulla oikein rehtorin virat. Sepon koulussa tehtävään siirtyi Anja Silventoinen.

Opettajien ammatillisesta täydennyskoulutuksesta pidettiin huolta massa-VESOI:lla. Sadat opettajat kuuntelivat matkasaarnaajia, jotka puhuivat kulloinkin tärkeistä asioista. Mm. yhteisökasvatuksesta. Veso-päivissä oli myös pajaosuuksia, ja muistan osallistueeni aikankin teknisen työn pajoihin. Jostain syystä juuri muuta ei noista tapahtumista ole mieleen jäänyt. Heinolassa järjestettiin valtakunnallista täydennyskolutusta, mutta minä sain sinne kutsun ensimmäisen kerran vasta v. 1989.

Oma sukupolveni on ehtinyt opettaa jo neljän opetussuunnitelman mukaan. Onkohan tahti ollut liian nopea? Ura alkoi 1970 POPSilla, jonka mukaan aivot rakennetttiin koulutuksessa. 1985 POP, ns. vihreä myrkkykirja, oli väljä ja se antoi paljon vapauksia kouluille ja opettajille. Valtakunnallisesti varsin yhtenäisestä opsista siirryttiin sen mukana kunnalliseeen väljyyteen. Tiukkojen normien tilalle tuli ns. tuntikehysjärjestelmä. Sen yhteydessä pienenivät yläasteen luokkakoot huomattavasti. Myös koulunpidon arvot pehmenivät. Se innosti opettajia kehittämään omaleimaisia, luovia opetusmenetelmiä. Opettajan omaperäinen didaktinen ajattelu oli arvossaan. Suurelle osalle opettajia se tarkoitti siirtymistä ns. eheyttämiseen, kokonaisopetukseen. Minulle se tarkoitti lupaa käyttää bändidtyötä ja teatterinomaisia työtapoja yhä enemmän. Uudeksi menetelmäksi nousi myös leirikoulu. Minuäkin vein luokkani ruotsinristelyille.

Kolmas opetussuunnitelma kirjoitettiin 1994 alkaen kouluilla.Tuolloin olin jo siirtynyt Auroraan rehtoriksi. Nyt kouluista tehtiin eräässä mielessä itsenäisiä tulosyksiköitä, joiden piti varsin väljien perusteiden pohjalta keksiä itse sisällöt oppiaineisiin, arviointitapansa jne. Päivitimme opsiamme ahkerasti. Kun tuli aikaa jättää omalle opsille hyvästit, totesimme että opettajille se oli kuin kaukainen sukulainen, mutta rexille kuin oma lapsi. Neljäs opetussuunnitelma tehtiin Espoossa 2002- 2006 paremmin työtä kunnan ja koulujen kesken jakaen. Kiukkua herätti, että opetusta haluttiin selvästi yhtenäistää. Opetussuunnitelman valtakunnallisista perusteista tuli jälleen normi. Kouluilta kerittiin myös valtaa pois sekä valtiolle että kunnille.Pedagogisesti itseohjautuvien koulujen sijasta alettiin puhua kunnan tai alueiden kouluverkoista.
90- ja 2000-luvun opseissa oli yhteistä ns. konstruktivistinen oppimisnäkemys. Ts. oppilaan uskottiin oppivan, kun hän aktiivisesti työstää opittavia asioita mielessään. 1900-luvun alussa alkanut OPPIMIS-KÄSITTEEN pohdinta oli eräässä mielessä saatu vietyä päätökseen. Skeema-käsite on assimilaatioineen ja akkomodaatioineen kultivoitunutta apperseptiota. Yhteistoiminnallinen oppiminen, mind-mapit jne. taas kultivoitunutta työkasvatusta. Learning by doingia. Ja kun didaktiikan parissa kehiteltiin OPISKELU-käsite erottamaan toisistaan oppiminen prosessina ja produktina, oli nykyaikainen opetuskäsitys varsin valmis ja perusteltu.

Viidennen sukupolven työuralla 90-luku oli monessa mielessä käännekohta, joka sitäpaitsi sijoittui aika keskelle. Suomi oli 90-luvun alussa vauras länsi-eurooppalainen hyvinvointivalttio, ja sitten siihen iski lama. Kasinotalous romahti ennätyssyväksi lamaksi. Pankit ajautuivat kriisiin. Hyvinvointivaltiota alettiin kyseenalaistaa. Myös kouluihin kohdistettiin ennenkokemattomia leikkauksia. Määrärahoja leikattiin. Opettajia pakkolomautettiin. Kouluja lakkautettiin. Suomi toipui lamasta nopeasti ja kuulema loistavasti. Kouluihin ei kuitenkaan koskaan palautettu niiltä leikattuja resursseja. Toisaalta koulujen puitteissa on tapahtunut myös myönteistä kehitystä. 1980-luvun lopulla alkoi tietokoneiden tulo opetukseen. 1990-luvun puolivälissä keksittiin internet, ja sen myötä koneet tekivät läpimurron. 2000-luvun puolivälissä mm. Espoossa on todella aktiivisessa käytössä eOPIT-järjestelmä. Mutta kyllä sitä silti kaipaa 80-luvun lopun kultaisia vuosia. Koulut ja opettajat olivat vapaimmillaan. Omaleimaisuuteen rohkaisiin, mutta tulosvastuusta ei puhunut kukaan. Keskitetystä ohjauksesta ja valvonnasta siirryttiin ammatillisen vapautumiseen ja luottamuksen aikaan. Sitä kesti hieman laskutavasta riippuen 1990- tai 2000-luvun alkuun saakka.

2000-luku onkin sitten eri aikaa. Maan sisäinen muuttoliike ja lasten määrän väheneminen on johtanut toisaalta koulujen lakkautusaaltoon, toisaalta ahtauteen muuttovoittokunnussa. Opettajien uupumusta on lisännyt rajusti pyrkimys siirtää erityistä tukea tarvitsevat oppilaat yleisopetuksen luokkiin "integroimalla" heidät. Luokanopettajat taisivat nyt kokea saman shokin kuin oppikoulun aineenopettajat peruskouluun siirryttäessä. Mutta heille on tämä uusi Tsunami myös tulossa.

Vuosikymmenillä on omat profiilinsa. 1990-luku oli kokemistani hämmentävien PARADOKSIEN aikaa. Koulujen omaleimaistumiseen liitettiin nopeasti tulosvastuullisuuden ja itsearvoinnin elementit. Kouluille annettiin valtuutus kirjoittaa omat opetussuunnitelmansa-muttei siihen työhön resursseja. Hallinnon retoriikka irtautui aika ajoin tukeavasti todellisuudesta. Tutkijoiden selvitettäväksi jää, oliko kymmenluku aidosti pedagogisen vapauttamisen vai koulutuksen markkinoiden rakentamisyritysen aikaa. Oliko kymmenluku vielä opettajuuden vapauden kasvun vai jo vapauden leikkaamisen aikaa? Amputoitiinko tuolloin opettajan didaktisesta autonomiasta pala koulun autonomiaksi- jonka kunnat haukkasivat?

KOULUTUKSEN tausta-ajattelu ja tausta-arvot ovat ehtineet muuttua tämän sukupolven aikana. 1970- ja 1980-luvuilla koulutuspolitiikkaa ohjasi poliittinen yhteiskuntapolitiikka. 1990-luvulta alkaen varsinainen politiikka on ohentunut ja sen tilalle on tullut talouspolitiikka. Tasa-arvon arvon tilalle ohjaavaksi arvoksi nousi 1990-luvulla yksilöllisyys ja vapaus ja 2000-luvulla kustannustehokkuus. Tasa-arvo näkyi mm. siinä, että myös syvästi kehitysvammaiset otettiin 1998 oppivelvollisuuden piiriin. Nyt Suomi on sitoutunut leikkaamaan julkisia menojaan, ja sen päätöksen takana ovat näemmä kaikki puolueet. Polittiisesti Suomi on siirtynyt länteen: ensin Eftaan 1985. Sitten Euroopan neuvostoon 1989. Vuonna 1989 NL tunnusti suomen puolueettomuuden. Vuonna 1995 liityimme EU:öön ja otimme myös euron käyttöömme vuonna 2002.
Koulutuspolitiikka interpenetroitui 1990-luvullatiiviimmin osaksi yleispolitiikkaa. Koulun tehtävää alettiin määritellä aikaisempaa laajemmaksi. Tähän hankkeesen kuului esiopetuksen toteuttaminen ja koululaisten iltapäivähoidon käynnistäminen. 2000-luvun puolivälissä alettiin ajaa ns. kokopäiväkoulun ideaa. 2000-luvun iso koulutuspoliittinen idea oli yhtenäinen peruskoulu. Tavoitteena oli (kai) pakottaa sitkeästi erillään eläneet ala-asteiden (kansakoulu) ja ylä-asteiden (oppikoulu) opetuskulttuurit yhteen.

KOULUHALLINTO koki viidennen sukupolven aikana rajun muutoksen. Peruskoulun alussa koulutoimentarkastajilla oli vielä totista valtaa. Entiseen tapaan he mm. vahvistivat virkavaalit ja koulujen opetussuunnitelman vuositarkisteet. 1980-luvulla alkoi hallinnon alasajo. Koulujen tarkastuksista tuli kannustavia ohjaustilaisuuksia. Lopulta Kouluhallituksestakin tuli vain kehittämisvirasto. Kouluhallinto muuttui substanssihallinnosta yleishallinnoksi. Johtavana ideologiana oli New Public Management, jossa julkiseen sektorin toimintaa ohjataan liike-elämän kielellä. Konkreetisti siirtymä näkyi vuonna 2006, kun opetusministeriön korkeimpaan virkaan valittiin henkilö työvoimaministeriöstä.

PEDAGOGIIKAN sisällä on ehtinyt tämän sukupolven aikana virrata monia muoteja. POPS I oli kirjoitettu skinnerilaisessa hengessä (vaikka ei meille sitä enää korostettu koulussa)- joka ainakin jossain mielessä oli herbartilaisuuden inkarnaatio. Kyllä ainakin omaan mielen jäi päinvastoin reformipedagogiikan suosiminen ja eriyttämisen ihanne. Minäkin rakentelin nuorena opettajana luokkaan eritasotarkastuspisteitä. Oli perustehtäviä ja lisätehtäviä. Teetin ryhmätöitä ja oikein kunnianhimoisia projekteja. 1980-luvulla keskusteluun nousi luovuuspedagogiikka, ja erilaisista vaihtoehtopedagogiikoista luettiin innostuneesti. Scheinin ja Syrjäläinen molemmat väittelivät esim. steinekoulu-teemasta. Silti ainakin omassa päässäni käsitemaailma oli DIDAKTINEN. Tuohon aikaan OPETUSTAITO oli vielä elinvoimainen käsite, ja opetus nähtiin keskeisesti opettajan ohjaamana toimintana. Iso muutos ajattelutavassa tapahtui, kun 80-luvulta alkaen PSYKOLOGIA nousi vasta-iskuun, joka lopulta johti läpimurtoon konstruktivisimin muodossa. Aivan 80-luvun lopulla avattiin keskustelua uudesta tieto- ja oppimiskäsityksestä Mm. 90-ja 2000-luvun opseissa hallinto alkoi jo puhui psykologian kieltä. Siinä kielessä oppilas on päähenkilö ja opettaja osa oppimisympäristöä. Moni opettaja ei miellä itseään oppimisympäristön järjetäjäksi, eräänlaiseksi kirjastonhoitajaksi, jonka ensisijaisena tehtävänä on somistaa koulupäivä kiinnostavista ongelmista.

Myös OPPILASARVOSTELUSSA tapahtui iso muutoksi. 1970-luvun Gaussin käyrästä edettiin 80-luvulla kohta yksilöllisempää ja pehmeämpää arviointia. Luokalle jätöt vähenivät. Todistusnumeroiden antamista myöhennettiin 1985, ja sanallinen jopa suullinen arviointi yleistyi. Oppilaat otettiin myös itse mukaan arviointikeskusteluihin. 90-luvun suuria hittejä oli portfolio. 2000-luvulla suhtautuminen arviointiin kaksijakoistui. Toisaalta säädöstasolla oli edelleen jälkiä pehmeistä arvoista (periaatteessa sanallista arviointia olisi voitu jatkaa viisi ensimmäistä vuotta), mutta opsin tasolla suureksi tavoitteeksi nousi arvioinnin yhtenäistäminen.

Pieni, mutta merkittävä päätös tehtiin vuonna 2006, kun Opetushallitus antoi uudet ohjet uskonnonvapauslain tulkinnasta. Uskonto, joka oli ollut 1800-luvulla kansakoulun tärkein oppiaine, pantiin lopullisesti suitsiin. Uskonnon opetuksen tuli olla ei-tunnustuksellista. Siihen ei saanut sisältyä enää hartaustilaisuuksia. Jo aikaisemmin aamuhartaus oli muutettu päivänavaukseksi, ja päivänavauksia alettiin pitää myös ei-uskonnollisista aiheista. Niinikään koulun juhlissa kristillisen perinteen osat joutuivat tarkkaan syyniin.

KUVA Ratakadusta on napattu netistä.

Mainokset

5 kommenttia

  1. Warcraft game like this to (World of Warcraft gold) and (wow gold)! Price concessions, credibility is also good!


Comments RSS TrackBack Identifier URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s