Opetuksen sekava käsitemaailma osa VII

VIIMEINEN LOMAVIIKKO.Yritän suoriutua aamun aivojumpasta nopeasti. Harjoitteenani on tänään opetuksen ja kasvatuksen käsitteiden suhde. Suhdetta on pidetty vaikeaselkoisena, ja väitän, että yksi pääsyy on, että sekä opetusta että kasvatusta on tarkasteltu koulun suppeassa kontekstissa. Katsotaanpa kuinka äijän käy.

Väitän siis, että kasvatus ja opetus on mahdollista ja aiheellista erottaa ”oikeassa” arjessa koulun ulkopuolella. Aloitan kysymällä, mitä meillä on, kun meillä on kasvatusta? Mitä meillä on kasvatuksen ansioista? Vastaan elikelpoinen yhteisö ja siinä oman hyödyllisen paikkansa löytänyt yksilö.

Teemaa on aihetta tarkastella mahdollisimman väljästi. Niin, että käsittely ei sitoutuisi vain yhteen ihmisnäkemykseen. Syytän nyt muutoin ihailemaani Hollon määritelmää kasvatuksesta kasvamaan saattamisena liian suppeaksi, koska sen olettamusperustaan kuuluu näkemys kasvusta itseksi kasvuna. (vrt. myös Takalan määritelmä: "Kasvatuksen tehtävänä on auttaa ihmistä tulemaan omaksi itsekseen"). Kasvatus rajautuu tällöin näkemykseen, jossa ihmisen kasvu on geeneihin kirjoitettu. Kasvatusta tarkastellaan tällöin psykologisena ilmiönä. Vastaavasti yksipuolisena pidän päinvastaista näkemystä, jossa lapsi on tabula rasa, ja kasvatus on hänen muovailuaan. (Esim. Kantin mukaan ihminen ei ole muuta kuin mitä kasvatus hänestä tekee). Ihmisnäkemys on täysin ympäristöpainotteinen, Tarvitsemme peittävämpää määritelmää, jonka ihmisnäkemys on yhtä aikaa kohtuullisesti kumpaakin.

Aloitetaan PEEP KOORTIN kasvatusmääritelmästä: "Kasvatus on kasvattajan tarkoituksellisten toimenpiteiden avulla tapahtuva kasvatin sopeuttaminen yhteisöön" . Näkemys on yhteiskunnallinen. Hyvä. Se on myös kovin rationaalinen. Paha. Onko kasvatuksen oltava kovin tietoista ja tarkoituksellista? Mm. Urpo Harvan mukaan tahallista kasvattamista ei voida jyrkästi erottaa tahattomasta kasvatuksesta, koska kasvamista voi tapahtua myös kasvattajan kasvatustahdosta riippumatta. Lavennankin kasvatuksen määritelmää lähemmäksi sosiaalisaation käsitettä: ” Kasvatus on toimintaa (kaikki sellaiset suunnitellut toimenpiteet) ja suunnittelemattomia vaikutuksia, jotka valmistavat lapsia ja nuoria toimimaan vallitsevassa yhteiskunnassa." Kasvatus on sitä, että ihmiset vaikuttavat toisiinsa ja että ihmiset saavat vaikutuksia toisistaan. Kari E. Nurmen mukaan tämä vaikuttaminen tapahtuu useimmiten pohtimatta kovin perusteellisesti niitä tavoitteita ja tarkoituksia, joihin vaikuttamisella pyritään- ja tulokset ovat usein miltei päinvastaisia kuin kasvattaja haluaa. Kasvatukseen kuuluu siis ennakoimattomia jopa hallitsemattomia prosesseja. Siksi kasvatus on niin kompleksista.

Joskus kasvatus on haluttu erottaa yleisemmästä sosialisaation käsitteestä nimenomaan systemaattisen tavoitteellisuuden perusteella. Mm. Jouni Peltonen on tehnyt näin. ” Kasvatuksessa olisi.. kyse varsinaisesti vasta silloin, kun aikuinen sukupolvi pyrkii systemaattisesti valikoimaan niitä kulttuuris-yhteiskunnallisia merkityssisältöjä, joiden kanssa kasvavat asetetaan vastakkain. Onkohan erottelu tarpeen? Eikä voisi olla niin, että kasvatus on "kaikkea sitä; toimintaa ja prosesseja, joiden avulla ihmistä sopeutetaan ja ihminen sopeutuu tulemaan toimeen siinä yhteisössä, jossa hän elää". Kasvatuksessa on paljolti kysymys totuttamisesta ja tottumisesta.Tässä määritelmäni. Siinä yhtyy yhteiskunta (sopeuttaminen) ja yksilö (toimeentuleminen)

Määritelmäni yhtyy paljossa Ari Antikaisen esittämään näkemykseen: ”Kasvatus on sosiaalistumista siihen kulttuuriin ja sosiaaliseen ympäristöön, jossa ihminen elää. Kasvattajina eivät toimi yksin henkilöt yksilöinä vaan myös sosiaalisten rakenteiden ja instituutioiden edustajat.” Määritelmäni on vieläkin väljempi. Kasvatus on kaikkea sitä, mikä sopeuttaa/ohjaa yksilöä johonkin ihmisyhteisöön (perheeseen, sukuun, heimoon, työpaikkaan, armeijaan…). Ja tämä ”kaikki” onkin sitten hyvin vaikeasti tunnistettavissa ja määriteltäviss. Hollon sanoin ” mikä tahansa ilmiö voi ollla kasvattava”. Kasvatus on toisaalta vihjeitä, joita kasvava itse huomaa, toisaalta väliintuloja, joita yhteisön muut jäsenet tekevät ohjatakseen kasvavaa.

KASVATTAJA-termi on usein varattu ihmisille, jotka kasvattavat kasvavaa. Koort korostaa tässäkin tarkoituksellisuutta: ”Kasvattaja on yksilö, joka tarkoituksellisten toimenpiteiden avulla pyrkii sopeuttamaan toista yksilöä". Myönnän, että käyttöä olisi käsitteelle, joka kuvaisi nimenomaan tarkoituksellisesti kasvattavaa. Jos tähän käytetään "kasvattajaa", voidaan muilla tavoin kasvattavia kutsua kasvattaviksi.

Samalla logiikalla KASVATTAMINEN on termi, joka on syytä varata kuvaamaan tarkoituksella kasvattavia siis kasvattajia.Koortin sanoin:” Kasvattamisella tarkoitamme kaikkia niitä vaikuttamistoimenpiteitä, joissa kasvattajan tarkoituksena on kasvatin sopeuttaminen kasvattajan yhteisöön.” Muilla tavoin, ei-tarkoituksellisesti kasvattavien toimintaa ei oikein voi kutsua kasvattavaksi toiminnaksi, koska tällöin syntyy mielikuva siitä, että heillä kuitenkin olisi kasvattava tarkoitus (ei vain vaikutus). Tästä toiminnasta voisi käyttää termiä kasvuun vaikuttanut toiminta.

Käsite KASVATTAVA kuvaa mitä tahansa ilmiötä, joka kasvattaa kasvavaa. Kaikki kasvattava ei ole kasvattajia. Kasvattavina tekijöinä voi olla mitkä todellisuuden ilmiöt tahansa. Hollon sanoin: "Ei ole mitään eikä todellisuudessa tapahdu mitään, mikä ei voisi vaikuttaa jollakin tavalla kasvattavasti. Jokin ulkoapäin tuleva vaikutelma saa kasvatettavassa aikaan hänessä piilevien voimien kehittymistä ja kasvua" .

KASVATUS on ainakin kasvattajien osalta yhteistoimintaa. Entä kasvattavien? Yhteistoiminnan sijasta olisi ehkä mielekästä puhua siitä, että kasvattavien välillä on systeeminen suhde kasvatuksessa. Entä mikä on kasvavan oma osuus? KASVAVA on ”keskenkasvuinen”, tulokas, kokelas,uusi jäsen. Koort puhuu kasvatista yksilönä, joka on sopeuttamistoimenpiteiden kohteena. Onko kasvava kasvatuksessa vain kohde?. Jos ymmärrämme kasvatuksen yhteiskunnallisena /yhteisöllisenä käsitteenä, joka kuvaa keskinäistä sopeutumista, kasvaminen vaatii kasvavalta myös omaa toimintaa, taipumista, suostumista rajaamaan omaa toimintaansa. Kun moottoripyöräjengi antaa kokelasjäsenelle tehtävän, kyse on kasvatuksellisesta interventiosta. Kun kokelasjäsen taipuu vaadittuun, joskus rikolliseen lojaalisuusnäyttöön, hänen toimintansa tarkoitus on sopeuttaa itse itseään jengin kulttuuriin. Ilman tätä taipumista, sopeutumista käskyyn, kasvatus ei toteudu. Sitä voisi kutsua itsekasvatukseksi. Itsekasvatus on hieman outo käsite. Koort mm. näyttää vierastavan sitä, J-E. Salomaan mukaan ” kasvatuksen ja itsekasvatuksen välillä vain vivahde-eroja.” Minusta kasvava kuuluu kasvatuksen systeemiin, ja itsekasvatuksen osalta hän on myös osa kasvatuksen yhteistoimintaa.

Kasvatus on pitkäkestoinen, eräässä mielessä iki-ilmiö. Monissa yhteisöissä siihen kuuluu kuitenkin muita tärkeämpi välivaihe, jolloin kasvava julistetaan "täysi-ikäiseksi" . Täysivaltainen saa yhteisön jäsenen kaikki oikeudet ja velvollisuudet. Usein vaiheeseen liittyy jokin rituaali. Romaniheimossa tyttö pukee päälleen heimon kansallisasun. Poika saa pukea pitkät housut. Alkukantaisissa heimoissa poika muuttuu mieheksi suoritettuaan tietyn initiaatiorituaalin. Suomalaisessa yhteiskunnassa naimalupa saatiin rippikoulu käymällä. Moottoripyöräjengiin hyväksyntä näkyy liiveistä.

VÄITIN, että opetus ja kasvatus ovat eri ilmiöitä. Kasvatus on toisen kokoluokan ilmiö kuin opetus. Opetus kohdistuu johonkin yksityiseen olemuksen puoleen, kasvatus tähtää koko ihmisen kasvattamiseen. Opetus vaikuttaa yksittäisiin kykyihin, kasvatus tavoittelee koko olemuksen yhteistä pohjaa, kirjoitti Juho Hollo. Opetuksella on arjessa ajalliset rajat. Opetus esiintyy tuokioina (kun jätetään muodollinen koulutuspäivä pois). Kasvatus jatkuu periaatteessa koko elämän ajan. Ainakin vaimot pitävät siitä miestensä osalta huolen:-). Opetus kohdistuu rajalliseen asiaan. Kasvatuksessa on kyse yhtäaikaa useista asioista, jotka yhdessä muovaavat yksilöä ihanneihmisen kuvan suuntaan. Opetuksella on aina tavoite: opettaa/oppia jokin haluttu asia. Siihen ei välttämättä liity sen syvempää päämäärää. Kasvatuksella on aina päämäärä, mutta päämäärä ei jäsenny selkeiksi tavoitteiksi. Opetuksessa opettavan tarkoitus on auttaa opettelevaa oppimaan. Kasvatuksessa kasvattavan tarkoitus voi olla auttaa, mutta syvemmälti kysymys on sopeuttamista. Opetuksen käynnistää opittavan asiaan liittyvä halu opettaa/oppia se. Kasvatukseen voi kuulua haluja, mutta yhteiskunnallisesti määritellyn kasvatuksen ytimessä ovat pikemminkin vastuu, valta ja pakko. Opetus on opettavan ja opettelevan kahdenkauppaa. Kasvatus on yhteisöllinen ilmiö. Kasvatus kohdistuu kaikkiin yhteisön jäseniin koko ajan. Olemme toinen toisillemme malleja. Kaikki kasvattavat toisiaan koko ajan, vaikka kaikki eivät ole kasvattajia ( jotka tekevät tarkoituksellisia interventioita ). Kaikki yhteisön tapaa noudattavat vahvistavat toistena käyttäytymistapaa.

OPETUKSESSA opettava auttaa usein hyvää hyvyyttään. Kasvatuksessa kasvatetaan velvollisuudesta yhteisöä kohtaan. Jollen puutu, olen vaarassa myös itse joutua sanktioiden kohteeksi. Kun toimin yhteisön normien mukaan voin saada palkintoja tai ainakin hyväksyntää. Pahin uhka on, että tulee yhteisön hylkäämäksi. Ja sillä pelolla on vuosituhantiset perusteet. Sen, että lapsia on muinoin kasvatettu myös lempeästi, ei pidä antaa hämätä. Yhteisöillä on aina valtaan perustuvia keinoja sopeuttaa erilailla toimivat. Jo lapsijoukossa kiusaaminen on tällaista. Vaikea jäsen voidaan erottaa yhdistyksistä. Yhteiskunnalla on rautaiset mekanisimit vankiloineen ja mielisairaaloineen, joilla se pitää yllä elämäntapaansa.

Olen itsekin mielelläni väittänut, että kasvatuksen käyttövoimanana on pedagoginen RAKKAUS. Hollon mukaan kasvatus edellyttää kasvattajan ja kasvatettavan kiintymystä, jopa rakkautta. Mika Ojakangas on määritellyt kasvatuksen välittämiseksi, tradition ja välittämisen välittämiseksi. Onko sittenkään niin aina ja vain sitä? Matkin mielelläni ihailemaani ihmistä. On mukavaa tehdä heille mieliksi. On mukavaa muuttaa itseään, jos siihen innostetaan ja kannustetaan. Perheenjäsenien välillä on rakkautta toisiinsa, mutta kyllä kotikasvatuksessa käytetään valtaa. Jos lapsi ei sopeudu perheen tapoihin, hän saattaa jäädä ilman iltapalaa tai joutua kotiarestiin. Perinteisesti suomalaiskodceissa on kasvatettu myös fyysisellä kurituksella. Vallankäytön taustalla on vastuu. Värrin mukaan vastuu on kasvatuksen ajaton ydin. Kasvatus on pakkoa. J.E. Salomaan mukaan ” Kasvatuksen pitkä tie lapsuudesta vanhuuteen on pakosta vapauteen kasvattamista, pakon asteittaista höllentymistä.”

KASVATUS ja OPETUS ovat kasvatustieteen keskeiset käsitteet. Molemmissa on kysymys vaikuttamista. Käsitteellisesti opetus ja kasvatus on yhdistetty Herbartista alkaen. Kasvatus ymmäretään tavallisesti laaja-alaisesti siten, että opetuksen käsite kuuluu sen piiriin. Herbartin tapaan myös Hollo näki opetuksen tärkeänä kasvatuksen keinona. Hollon mukaan siksi, että siinä vedotaan tietoelämään (muut vaihtoehdot ovat totuttaminen ja hehkuttaminen). Näin on. Kasvatuksessa käytetään opetusta. Kasvu perustuu usein oppimiseen. Minusta kysymys on kuitenkin kahdesta eritasoisesta ilmiöstä, jotka voivat leikata toisiaan ja leikkaavatkin erityisesti koulussa. On kasvatusta ilman opetusta. On opetusta ilman kasvatusta.

Mainokset

Jätä kommentti

Ei kommentteja.

Comments RSS TrackBack Identifier URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s