Opetuksen sekava käsitemaailma osa VIII

TERVEISIÄ PÄIJÄNTEELTÄ Keski-Kuhan Pertin ja Pirjon mökiltä. Ajoimme Padasjoelle eilen klo 18:ksi, ja 24 tunnin kuluttua sitä ollaan taas kotona. Tiet olivat hyviä, ilma kaunis ja reissu aina kesän kohokohta. Kunnon sauna. Järvi. Grillausta. Ajatusten vaihtoa ihmisten kanssa, joiden kanssa ystävyyden juuret ovat jo usean vuosikymmenen takana.

Nyt taas täällä naputtamassa, ja iltapuhteekseni olen päättänyt saattaa loppuun tämän "opetuksen sekavaa käsitemaailmaa" käsittelevän teeman pohtimalla kysymystä kouluopetuksen ja koulukasvatuksen suhteesta. Lähtökohtani on, että lähes kaikki, mitä didaktiikassa on kasvatuksesta ja opetuksesta pähkäilty on koskenut itse asiassa (vain ja juuri ) KOULU opetusta ja KOULU kasvatusta. Nyt kun olen edellä osissa I-VII ottanut vauhtia laajemmasta opetuksen ja kasvatuksen määrittelystä, palaan kouluun. Seuraava on rajua pelkistämistä. Anteeksi.

Sitä mukaa, kun on YHTEISKUNTA on kehittynyt yhä mutkikkaammaksi, spontaani perheiden, sukujen ja ammattikuntien kasvatus ei ole riittänyt sopeuttamaan nuoria vastuullisiksi kansalaisiksi. Yhteiskunta kaappasi itselleen alunperin kirkon ja yksityisten organisoimat koulut ja keskitti niihin kasvattavan sopeutuksen. Valtioinstituution kehittyminen tarvitsi yhä laajemman hallinnon organisoimaan ja hallinnoimaan koulutusta (siis kasvatusta koulussa). Koulutuksen päämäärä (ihmisihanne), oppimäärä (tavoitteen ja sisällöt) ja myöhemmin myös menetelmät suunniteltiin hallinnossa. Tätä opetussuunnitelmaa toteuttamaan koulutettiin valvotusti erityiset ammattiopettajat, jotka valittiin omaan koulutukseensa hyvin huolellisesti. Heidät määriteltiin virkamiehiksi, jotka opettavat virkavastuulla. Lisäksi luotiin järjestelmä, jolla näiden opettajien järjestämää opetusta valvottiin (ns. tarkastukset). Käytettävät oppikirjat ennakkotarkastettiin. Yksityiskohtaisimmillaan opetuksen hallinnollis-pedagoginen suunnittelu oli 1960-ja 1970 -luvuilla, kun Suomi siirtyi peruskoulujärjestelmään. Opetussuunnitelmaa laatinut komitea halusi suunnitella opetuksen äärimmäisen laajasti. Syntyi opetussuunnitelmakäsite, että "ops on ennalta laadittu kokonaissuunnitelma kaikista niistä toimenpiteistä, joilla pyritään toteuttamaan koululle asetettuja tavoitteita". POPS oli siinä mielessä todellinen totaalisuunnitelma. Siinä pohdittiin kaikki, paitsi perinteiset opetukseen liittyvät asiat myös välitunnit, koulurakennukset, pihat, lukujärjestykset… POPS oli alunperin vain ohjeellinen. 2000-luvun ops on jo normi.

Yhteiskunnassa, jossa sopeuttaminen on INSTITUTIOITUNUT KOULUTUKSEKSI kaikki opetus on tästä lähtökohdasta jo aina kasvattavaa, sopeuttavaa. Kaikki, mitä opetetaan on tietoisesti valittu hyödyttämään yhteiskuntaa. Mutta opetus ei ole kasvattavaa vain tästä syystä. Käytännössä koulutusta toteutetaan tehokkuusperiaattella. Se tarkoittaa, että valtava määrä asioita on mahdutettava rajalliseen määrään käytössä olevaa aikaa. Se tarkoittaa, että kalliisti koulutetun opettajan opetettaviksi määrätään mahdollisimman monta oppilasta. Kun suuri joukko ihmisiä on pysyvästi koossa, joukossa alkaa käynnistyä oma kasvatusilmiö: Opettaja ja oppilaat alkavat vaikuttaa toisiinsa ja sopeuttaa toinen toisiaan toisiinsa ja elämään yhdessä opetustapahtumien sarjan ympärillä. Varsinainen opetus muuttuu opetusmatoksi , jonka etenemistä oppilaat yrittävät seurata (ja jonka läpiviennissä opettajillakin on vaikeuksia). Opettajan tehtävä on opettaa mutta samalla hänen tehtäväkseen tulee kontrolloida, että oppilaat oppivat. Koska sekä opettaja että oppilaat ovat epävakaita, koska he ovat ihmisiä, virallisen toiminnan rinnalle alkaa syntyä epävirallista oheistoimintaa, jopa vastatoimintaa. Äärimmäisen tehokkaasti järjestetty opetus irtautuu luonnollisesta opetuksesta, ja siihen kuuluva "halu" alkaa korvautua "pakolla". Oppilaiden on sopeuduttava opetusmaton ehtoihin. Oppiminen ja opetukseen osallistuminen säädetään velvollisuudeksi. Velvoitetut keksivät oikoteitä, jota käyttäen velvolllisuus täyttyy helpommin. Oppilaat pyrkivät säilyttämään "katu-uskottavuutensa" toisten oppilaitten edessä. Opettajien vallan alle alistetut oppilaat muodostavat omaa alakulttuuria. Opettajille keksitään haukkumanimiä. Heille tehdään jekkuja. Tunteja häiritään. Läksyt jätetään tekemättä. Tunneilta "lintsataan". Oppilaat oppivat käymään koulua. Selviämään päivä ja tunti kerrallaan. Koulun epävirallinen elämä tunkeutuu opetukseen.

KOULUOPETUS ja KOULUKASVATUS sekoittuvat toisiinsa. Virallinen opetussuunnitelma ja epävirallinen toiminta (piilo-opetussuunnitelma) kietoutuvat toisiinsa. Opetus keskeytyy, ja opettaja ratkoo oppilaiden tappeluita. Vuosien kuluessa kouluissa kehittyy kulttuuri, joka on etääntynyt hyvin kauaksi alkuperäisestä luonnollisesta opetuksesta. Konkreetti esimerkki. Koululaisille säädetään velvollisuus tehdä opettajan antamat tehtävät. Niiden tarkoitus on auttaa oppilasta oppimaan. Vaikka oppilas kuitenkin osaa jo opetettavan asian, hänen on yhä tehtävät tehtävät. Koulussa ei voida hyväksyä tilannetta, jossa joku oppilas saa kokeista 10, mutta saisi systemaattisesti jättää tehtävät tekemättä (vaikka hän ei tarvitse niitä). Todistukseen hän saattaa saada arvosanan 7 , joka on keskiarvo koenäytöstä ja jatkuvasta näytöstä. Alunperin opetukseen liittyvä idea koulutehtävistä on otettu samalla myös työ- ja kuuliaisuuskasvatuksen välineeksi. Opetus muuttuu yhä enemmän kasvattavaksi, mutta se ei ehkä kasvatakaan virallista kasvatuspäämäärä kohti vaan sosiaalistaa koulussa spontaanisti syntyneeseen kulttuuriin.

Koulukasvatus on SYSTEEMINEN ilmiö, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vain osa koulukasvatuksesta toteutuu sellaisena kuin hallinto on tarkoittanut. Opettajan menetelmävalintoja alkaa opetusmaton ahdistuksessa ohjata pyrkimys omien voimien taloudelliseen käyttöön, ja opetukseen virallisesti sisällytetty kasvattava aines (esim. yksilöllisyys, ryhmätyötaidot) ohenee. Koulun elämässä tapahtuvat häiriöt (esim. kiusaaminen) pitäisi käsitellä hallinnon määrittelemällä kasvattavalla tavalla, mutta työn reunaehdot eivät mahdollista irtaantumista opetusmatosta. Kun hallintoa leikataan taloudellisista syistä ja opetuksen suunnittelutehtäviä siirretään opettajille antamatta siihen työaikaa, opettajat ilmaisevat tuskaansa huutamalla: Haluamme opettaa.

Yleisesti ollaan ainakin Herbartista alkaen sitä mieltä, että koulussa opetuksen ja kasvatuksen käsitteitä voi olla VAIKEA EROTTAA . Minä kuitenkin yritän. Kun pidetään siitä kiinni, että koulussa opetus siis kouluopetus määritellään laajasti kaikeksi, mikä vaikuttaa oppilaisiin, niin koulun opetuksessa (koulutuksessa) voidaan erottaa kolme kerrosta. (1) Ytimen muodostaa opetukseen virallisissa suunnitelmissa sisällytetty kasvatus, jolla sopeutetaan lapsia ja nuoria yhteiskuntaan. Tämä kasvattava ydin on usein ristiriitainen ja laaja. Se ei tavallisesti ole systemaattinen, koska se on syntynyt polittiisena kompromissina. Se ilmaistaan hyvin eritasoisin käsittein. Tämä ydin on siis keskimmäisen toimintakerroksen, (2) varsinaisen opetuksen kerroksen ydin. Kuvaan tätä toimintaa opetusmatoksi, joka etenee pysähtymättä kuin juna, ja jonka vauhdissa oppilaiden (ja opettajien) tulee pysyä. Matto koostuu oppiaineista ja vuosikursseista, ja se on pilkottu noin 45 minuutin paloihin. Tämän (suppeamman) opetuksen tason ulkopuolella on (3) koulun koko elämänpiiri, joka on kasvattava. Kouluruokailu on pedagogisoitu tapakasvatukseksi. Luokkien tuulettaminen on pedagogisoitu vastuukasvatukseksi (järjestäjät). Opettajat yrittävät hallita koulun elämää niin, että se muistuttaisi hallinnon suunnittelemia periaatteita, mutta koulun elämää ei koskaan voida siinä mielessä pedagogisoida. Siinä tapahtuu koko ajan odottamattomia asioita.

KOULUOPETUS on suunniteltu (virallisen) koulukasvatuksen läpäisemäksi. Käytännössä opetuksesta karsiutuu kouluopetuksen arjen vuoksi näitä kasvattavia elementtejä. Sen tilalle tulee opetukseen epävirallista kouluun sopeuttavaa kasvatusta. Niin kouluopetus on aina täynnä koulukasvatusta. Kaikki koulukasvatus ei ole virallista, suunniteltua, opetussuunnitelmalähtöistä kasvatusta. Merkittävä osa koulukasvatuksesta on epävirallista. Ziehen sanoin: " Koulun tilanteet eivät milloinkaan ole itsestään selvästi sellaisia, että osanottajat ryhmittyisivät niissä oppisisältöjen ympärille. Sisältö muodostaa oikemmin taustan, jota vasten on käynnissä aivan muita prosesseja"

TÄSSÄ TÄMÄ . Olen pyrkinyt kahdeksassa blogikirjoituksessani selkeyttämään omaa päätäni opetuksen käsitteiden suhteen. Lähdin liikkeelle siitä, että arjessa opetus ja kasvatus ovat erilaisia kuin koulussa. Pyrin osoittamaan, että koulussa opetus ja kasvatus esiintyvät kummallisessa muodossa. Luonnolliseen opetukseen liittyvä halu korvautuu pakolla. Koska kouluopetus on kuitenkin tavattoman yleinen ilmiö, sitä tulee ehdottomasti tutkia. Siinä tutkimustyössä on mielestäni arvokasta kuitenkin pohtia, kuinka poikkeuksellisessa muodossa opetus ja kasvatus koulussa esiintyvät. Oikein ilkeästi sanottuna: jos tutkii ruumista, ei pidä luulla tutkivansa ihmiskehoa.

Mainokset

Jätä kommentti

Ei kommentteja.

Comments RSS TrackBack Identifier URI

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s