Viisi polvea kansanopettajia: V polvi

Tämä blogin teemasarja päättyy viidenteen kansanopettajapolveen (1980-2009) siis nykypolveen. Neljännen polven rajauksesta johtuen tämän polven palvelusaika alkaa, kun koko maa on peruskoulussa 1977. Samana syksynä minä kävelin Siilitien ala-asteelle neljännen luokan opettajaksi tuoreet erikoistuneen luokanopettajan paperit taskussa.

Viides polvi on nyt uransa loppupuolella. 1977 aloittaneet ovat jo olleet töissä 29 vuotta, osa on eläkkeellä, nuorimmat jatkanevat töissä ehkä vuoteen 2015 ( tai pisimmillään vielä 2020:een, jos urassa oli 1989 virkakatko- tuolloin eläkeoikeus muuttui 60:sta 65:een). Tämä sukupolvi on peruskoulun kehittäjien sukupolvi. Peruskoulun asema on sen aikana vakiintunut ja tunnustettu. He ovat Pisa-ihmeentekijöitä.

Me emme kokenut sotaa emmekä kai oikein pulaakaan. Työuramme aikana maailma on muuttunut historiallisen paljon. Euroopan rajat on piirrety uusiksi ilman sotaa.Rautaesirippu on murtunut. Sosialismi on kadonnut. Useissa Euroopan valtioissa on ajauduttu kansallisuuksien välisiin yhteenottoihin. Oma itänaapurimme: NL lakkautti itsensä 90-luvun alussa Venäjäksi. Koko Eurooppa on liittymässä EU:iin. Idän ja lännen vastakkainasettelun sijalle on noussut islamin ja muiden maiden välinen jännite. Terrorismi on noussut muutaman vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen otsikoihin. Kiihtyykö muutos yhä? Suomi on saanut elää rauhan aikaa jo 61 vuotta.

Viides opettajapolvi koulutettiin YLIOPISTOSSA- sen suhteen se eroaa kaikista edellisistä. Oma kurssini (1974-1977) oli järjestyksessä toinen. Seminaarit oli lakkautettu 70-luvun alussa, ja kaikki luokanopettajakoulutus siirrettiin myös opettajakorkeakouluista opettajankoulutuslaitoksille. Me aloitimme opinnot opekorkeakoulun tiloissa Ratakadulla, mutta Ratakadun kiinteistö joutui heti remonttiin. Tutkinnon nimike taisi vaihdella opintojen aikana. Milloin meistä oli tulossa luokanopettajia (LO) , milloin peruskoulunopettaja (PkO). Luokanopettajia meistä tuli. Tutkinto oli ylioppilaspohjainen, ja sen suorittaminen vei kolme vuotta. Sisään pääsi tyttöjä ja poikia opetusnäytteen ja haastattelun perusteella. Minäklin pyrin, koska niin sai helposti lomaa armeijasta. Armeija sai minun osaltani jäädä.

Yhä opintoihin kuului peruskoulussa opetettavia aineita. Laskuja laskettiin, Eläintarhan kentällä työnnettiin kuulaa. Musiikkitunneilla laulettiin. Ja pianonsoittoa harjoiteltiin. Jokainen erikoistui opintojen aikana ainakin kahteen oppiaineeseen. Ahneena mimulla oli niitä neljä. Periaatteessa tuolloin kuviteltiin, että maahan ja varsinkin isoihin kouluihin perustettaisiin erikoistuneen luokanopettajan virkija. Eipä perustettu, mutta osasihan sitä jotakinb vähän enemmän. Aikaisempien polvien koulutus toki hyödynsi sekin kasvatusopillista tutkimusta, mutta viidennen polven osalta opetus oli kasvatustieteellistä, tiedepohjaista niinkuin nykyään sanotaan. Kaikki suorittivat ainakin kasvatustieteen approbaturin. Ja moni myös cumlauden, ja jatkoi HuK-tutkintoon. Opetusta harjoiteltiin harjoittelukoululla ja pienempiä pätkiä ns. kenttäkouluilla. Opetustaito arvosteltiin numeroilla 1-5.

Jo 70-luvun lopulla luokanopettajankoulutusta pidennettiin KK-tutkinnoksi, akateemiseksi loppututkinnoksi graduineen päivineen. Minua asia koskettii niin, että toimin aika ajoin 80-luvulla opettajankouluttajana Helsingissä. Suoritin samalla vanhanaikaisen FK-tutkinnon. 2000-luvun alussa opettajien palkkausperusteita muutettiin niin, että jos erikoistumisaineesta oli suoritettu 35 opintoviikkoa (joka antoi aineenopetuksen pätevyyden) saikin huomattavasti parempaa palkkaa. Olin mukana siinä veljespiirissä, jonka kanssa tuon VES-ratkaisun mielekkyyttä varsinaiset päättäjät rankasti joutuivat pohtimaan. Alkoi ns. kaksoiskelpoisten opettajien aikakausi. Yhä useampi opiskelija otti pykälän huomioon miettiessään opintoratkaisujaan. Ehkä kaikille yllätykseksi ratkaisu johti myös siihen, että luokanopettajat vyöryivät uusien yhtenäiskoulujen yläluokille. Heidän osaltaan voitaisiin hyvin puhua peruskoulunopettajista.

Millaiseen OPETUSMALLIIN oma polveni kasvatettiin luennoilla ja opetusharjoittelussa? Suomalainen didaktiikka eli tuolloin vireää kautta. Mikael Soininen ja herbartilaisuus välittyi meille vain kasvatuksen historian kautta ja koulun arjessa näkemänämme frontaaliopetuksena. Oman aikamme didaktiikat olivat kirjoittaneet Koskenniemi ja Hälinen sekä Lahdes. Tiiviisti opiskeltiin myös POPS I:a. Luulen, että se oli varsinainen didaktiikkamme. Koskenniemeltä peräisin ollut ajatus monipuolisista menetelmistä myytiin meille perusteellisesti. Ihanteena oli – näin minä koin- sopivasti oppilaskeskeinen koulu, jossa kuitenkin käytettiin myös opettajakeskeisiä menetelmiä.

Noilla eväillä sitä marssittiin kouluun. Siilitien peruskoulussa oli hyvät välineet, oli uudet oppikirjat. Useissa aineissa oli myös oppikirjat. Opettajankaapissa riitti vihkoja ja kyniä. Joten mahdollisuuksia meillä oli. Neljäs opettajapolvi oli joutunut toteuttamaan peruskoulua riisuttuna. Vuoteen 1975 ajoittui öljykriisi, joka johti siihen, että viikotunteja ja valinnaisuutta vähennettiin; Vuosina 1976 ja 1977 opetusryhmiä suurennettiin. Vuonna 1979 alkoivat kuitenkin TALOUDELLISESTI PAREMMAT AJAT, jolloin oli mahdollista pienentää ryhmäkokoja ja lisätä jakotunteja. 1980-luku oli sitten komeaa aikaa. Maan vaurastuminen toi koko ajan kouluun lisää laatua. Suomea kutsuttiin pohjoismaiden Japaniksi. Muistan tuolta ajalta paikallisen ammattiyhdistyksen elinten kokouksia, joissa yritimme jopa hikihatussa keksiä uusia kohtia, mihin jaettavana ollutta lisärahaa voisi suunnata. Tuolloin maksettiin jopa leirikouluista palkkio!

Ehdin olla Helsingissä töissä vain yhden lukuvuoden, kun sain viran ESPOOSTA Sepon koululta. Jos mahdollista peruskoulu vaikutti läntisessä naapurikaupungissa entistäkin laadukkaammalta, jopa niin että varsin pian muutimme Espooseen. Tekniikkaa valui myös kouluihin: Televisot meillä jo oli. Nyt luokkiin saatiin nauhureita, diaprojektoreita ja opettajien käyttöön monistuskoneita, lopulta tietokoneita. Muutamassa vuodessa siirryttiin käsikäyttöisistä vahamonistuskoneista ensin spriikoneisiin ja lopulta nopeisiin valokopiota ottaviin kopiokoneisiin. 2006 monessa koulussa monistuskoneet on liitetty tietokoneisiin.

KOULUNPIDON reunaehdot olivat aluksi tarkasti säädellyt (esim. jakotunnit). Opettajakunta suunnitteli paitsi omat tuntinsa myös koulun yhteiset tapahtumapäivät, joita sai tuolloin olla 10 vuodessa. 80-luvun puolivälissä siirryin Niipperin kouluun kyttäämään rehtorin paikkaa, mutta sen ehtikin napata koulun pitkäaikainen ja ihana opettaja Margit Kasanen. Hänen kanssaan taidetouhuiltiin monta mukavaa juttua. Ja omassa luokassani vedin Aleksis Kiven näytelmiä.

PÄÄTÖSVALTAA siirrettiin 80-luvulla kouluille. Rehtorista tuli opettajien todellinen esimies jo 70-luvun lopussa- kansakoulussahan se oli ollut kansakouluntarkastaja. Isoille alakouluillekin perustettiin 1970-luvun lopulla oikein rehtorin virat. Sepon koulussa tehtävään siirtyi Anja Silventoinen.

Opettajien ammatillisesta täydennyskoulutuksesta pidettiin huolta massa-VESOI:lla. Sadat opettajat kuuntelivat matkasaarnaajia, jotka puhuivat kulloinkin tärkeistä asioista. Mm. yhteisökasvatuksesta. Veso-päivissä oli myös pajaosuuksia, ja muistan osallistueeni aikankin teknisen työn pajoihin. Jostain syystä juuri muuta ei noista tapahtumista ole mieleen jäänyt. Heinolassa järjestettiin valtakunnallista täydennyskolutusta, mutta minä sain sinne kutsun ensimmäisen kerran vasta v. 1989.

Oma sukupolveni on ehtinyt opettaa jo neljän opetussuunnitelman mukaan. Onkohan tahti ollut liian nopea? Ura alkoi 1970 POPSilla, jonka mukaan aivot rakennetttiin koulutuksessa. 1985 POP, ns. vihreä myrkkykirja, oli väljä ja se antoi paljon vapauksia kouluille ja opettajille. Valtakunnallisesti varsin yhtenäisestä opsista siirryttiin sen mukana kunnalliseeen väljyyteen. Tiukkojen normien tilalle tuli ns. tuntikehysjärjestelmä. Sen yhteydessä pienenivät yläasteen luokkakoot huomattavasti. Myös koulunpidon arvot pehmenivät. Se innosti opettajia kehittämään omaleimaisia, luovia opetusmenetelmiä. Opettajan omaperäinen didaktinen ajattelu oli arvossaan. Suurelle osalle opettajia se tarkoitti siirtymistä ns. eheyttämiseen, kokonaisopetukseen. Minulle se tarkoitti lupaa käyttää bändidtyötä ja teatterinomaisia työtapoja yhä enemmän. Uudeksi menetelmäksi nousi myös leirikoulu. Minuäkin vein luokkani ruotsinristelyille.

Kolmas opetussuunnitelma kirjoitettiin 1994 alkaen kouluilla.Tuolloin olin jo siirtynyt Auroraan rehtoriksi. Nyt kouluista tehtiin eräässä mielessä itsenäisiä tulosyksiköitä, joiden piti varsin väljien perusteiden pohjalta keksiä itse sisällöt oppiaineisiin, arviointitapansa jne. Päivitimme opsiamme ahkerasti. Kun tuli aikaa jättää omalle opsille hyvästit, totesimme että opettajille se oli kuin kaukainen sukulainen, mutta rexille kuin oma lapsi. Neljäs opetussuunnitelma tehtiin Espoossa 2002- 2006 paremmin työtä kunnan ja koulujen kesken jakaen. Kiukkua herätti, että opetusta haluttiin selvästi yhtenäistää. Opetussuunnitelman valtakunnallisista perusteista tuli jälleen normi. Kouluilta kerittiin myös valtaa pois sekä valtiolle että kunnille.Pedagogisesti itseohjautuvien koulujen sijasta alettiin puhua kunnan tai alueiden kouluverkoista.
90- ja 2000-luvun opseissa oli yhteistä ns. konstruktivistinen oppimisnäkemys. Ts. oppilaan uskottiin oppivan, kun hän aktiivisesti työstää opittavia asioita mielessään. 1900-luvun alussa alkanut OPPIMIS-KÄSITTEEN pohdinta oli eräässä mielessä saatu vietyä päätökseen. Skeema-käsite on assimilaatioineen ja akkomodaatioineen kultivoitunutta apperseptiota. Yhteistoiminnallinen oppiminen, mind-mapit jne. taas kultivoitunutta työkasvatusta. Learning by doingia. Ja kun didaktiikan parissa kehiteltiin OPISKELU-käsite erottamaan toisistaan oppiminen prosessina ja produktina, oli nykyaikainen opetuskäsitys varsin valmis ja perusteltu.

Viidennen sukupolven työuralla 90-luku oli monessa mielessä käännekohta, joka sitäpaitsi sijoittui aika keskelle. Suomi oli 90-luvun alussa vauras länsi-eurooppalainen hyvinvointivalttio, ja sitten siihen iski lama. Kasinotalous romahti ennätyssyväksi lamaksi. Pankit ajautuivat kriisiin. Hyvinvointivaltiota alettiin kyseenalaistaa. Myös kouluihin kohdistettiin ennenkokemattomia leikkauksia. Määrärahoja leikattiin. Opettajia pakkolomautettiin. Kouluja lakkautettiin. Suomi toipui lamasta nopeasti ja kuulema loistavasti. Kouluihin ei kuitenkaan koskaan palautettu niiltä leikattuja resursseja. Toisaalta koulujen puitteissa on tapahtunut myös myönteistä kehitystä. 1980-luvun lopulla alkoi tietokoneiden tulo opetukseen. 1990-luvun puolivälissä keksittiin internet, ja sen myötä koneet tekivät läpimurron. 2000-luvun puolivälissä mm. Espoossa on todella aktiivisessa käytössä eOPIT-järjestelmä. Mutta kyllä sitä silti kaipaa 80-luvun lopun kultaisia vuosia. Koulut ja opettajat olivat vapaimmillaan. Omaleimaisuuteen rohkaisiin, mutta tulosvastuusta ei puhunut kukaan. Keskitetystä ohjauksesta ja valvonnasta siirryttiin ammatillisen vapautumiseen ja luottamuksen aikaan. Sitä kesti hieman laskutavasta riippuen 1990- tai 2000-luvun alkuun saakka.

2000-luku onkin sitten eri aikaa. Maan sisäinen muuttoliike ja lasten määrän väheneminen on johtanut toisaalta koulujen lakkautusaaltoon, toisaalta ahtauteen muuttovoittokunnussa. Opettajien uupumusta on lisännyt rajusti pyrkimys siirtää erityistä tukea tarvitsevat oppilaat yleisopetuksen luokkiin "integroimalla" heidät. Luokanopettajat taisivat nyt kokea saman shokin kuin oppikoulun aineenopettajat peruskouluun siirryttäessä. Mutta heille on tämä uusi Tsunami myös tulossa.

Vuosikymmenillä on omat profiilinsa. 1990-luku oli kokemistani hämmentävien PARADOKSIEN aikaa. Koulujen omaleimaistumiseen liitettiin nopeasti tulosvastuullisuuden ja itsearvoinnin elementit. Kouluille annettiin valtuutus kirjoittaa omat opetussuunnitelmansa-muttei siihen työhön resursseja. Hallinnon retoriikka irtautui aika ajoin tukeavasti todellisuudesta. Tutkijoiden selvitettäväksi jää, oliko kymmenluku aidosti pedagogisen vapauttamisen vai koulutuksen markkinoiden rakentamisyritysen aikaa. Oliko kymmenluku vielä opettajuuden vapauden kasvun vai jo vapauden leikkaamisen aikaa? Amputoitiinko tuolloin opettajan didaktisesta autonomiasta pala koulun autonomiaksi- jonka kunnat haukkasivat?

KOULUTUKSEN tausta-ajattelu ja tausta-arvot ovat ehtineet muuttua tämän sukupolven aikana. 1970- ja 1980-luvuilla koulutuspolitiikkaa ohjasi poliittinen yhteiskuntapolitiikka. 1990-luvulta alkaen varsinainen politiikka on ohentunut ja sen tilalle on tullut talouspolitiikka. Tasa-arvon arvon tilalle ohjaavaksi arvoksi nousi 1990-luvulla yksilöllisyys ja vapaus ja 2000-luvulla kustannustehokkuus. Tasa-arvo näkyi mm. siinä, että myös syvästi kehitysvammaiset otettiin 1998 oppivelvollisuuden piiriin. Nyt Suomi on sitoutunut leikkaamaan julkisia menojaan, ja sen päätöksen takana ovat näemmä kaikki puolueet. Polittiisesti Suomi on siirtynyt länteen: ensin Eftaan 1985. Sitten Euroopan neuvostoon 1989. Vuonna 1989 NL tunnusti suomen puolueettomuuden. Vuonna 1995 liityimme EU:öön ja otimme myös euron käyttöömme vuonna 2002.
Koulutuspolitiikka interpenetroitui 1990-luvullatiiviimmin osaksi yleispolitiikkaa. Koulun tehtävää alettiin määritellä aikaisempaa laajemmaksi. Tähän hankkeesen kuului esiopetuksen toteuttaminen ja koululaisten iltapäivähoidon käynnistäminen. 2000-luvun puolivälissä alettiin ajaa ns. kokopäiväkoulun ideaa. 2000-luvun iso koulutuspoliittinen idea oli yhtenäinen peruskoulu. Tavoitteena oli (kai) pakottaa sitkeästi erillään eläneet ala-asteiden (kansakoulu) ja ylä-asteiden (oppikoulu) opetuskulttuurit yhteen.

KOULUHALLINTO koki viidennen sukupolven aikana rajun muutoksen. Peruskoulun alussa koulutoimentarkastajilla oli vielä totista valtaa. Entiseen tapaan he mm. vahvistivat virkavaalit ja koulujen opetussuunnitelman vuositarkisteet. 1980-luvulla alkoi hallinnon alasajo. Koulujen tarkastuksista tuli kannustavia ohjaustilaisuuksia. Lopulta Kouluhallituksestakin tuli vain kehittämisvirasto. Kouluhallinto muuttui substanssihallinnosta yleishallinnoksi. Johtavana ideologiana oli New Public Management, jossa julkiseen sektorin toimintaa ohjataan liike-elämän kielellä. Konkreetisti siirtymä näkyi vuonna 2006, kun opetusministeriön korkeimpaan virkaan valittiin henkilö työvoimaministeriöstä.

PEDAGOGIIKAN sisällä on ehtinyt tämän sukupolven aikana virrata monia muoteja. POPS I oli kirjoitettu skinnerilaisessa hengessä (vaikka ei meille sitä enää korostettu koulussa)- joka ainakin jossain mielessä oli herbartilaisuuden inkarnaatio. Kyllä ainakin omaan mielen jäi päinvastoin reformipedagogiikan suosiminen ja eriyttämisen ihanne. Minäkin rakentelin nuorena opettajana luokkaan eritasotarkastuspisteitä. Oli perustehtäviä ja lisätehtäviä. Teetin ryhmätöitä ja oikein kunnianhimoisia projekteja. 1980-luvulla keskusteluun nousi luovuuspedagogiikka, ja erilaisista vaihtoehtopedagogiikoista luettiin innostuneesti. Scheinin ja Syrjäläinen molemmat väittelivät esim. steinekoulu-teemasta. Silti ainakin omassa päässäni käsitemaailma oli DIDAKTINEN. Tuohon aikaan OPETUSTAITO oli vielä elinvoimainen käsite, ja opetus nähtiin keskeisesti opettajan ohjaamana toimintana. Iso muutos ajattelutavassa tapahtui, kun 80-luvulta alkaen PSYKOLOGIA nousi vasta-iskuun, joka lopulta johti läpimurtoon konstruktivisimin muodossa. Aivan 80-luvun lopulla avattiin keskustelua uudesta tieto- ja oppimiskäsityksestä Mm. 90-ja 2000-luvun opseissa hallinto alkoi jo puhui psykologian kieltä. Siinä kielessä oppilas on päähenkilö ja opettaja osa oppimisympäristöä. Moni opettaja ei miellä itseään oppimisympäristön järjetäjäksi, eräänlaiseksi kirjastonhoitajaksi, jonka ensisijaisena tehtävänä on somistaa koulupäivä kiinnostavista ongelmista.

Myös OPPILASARVOSTELUSSA tapahtui iso muutoksi. 1970-luvun Gaussin käyrästä edettiin 80-luvulla kohta yksilöllisempää ja pehmeämpää arviointia. Luokalle jätöt vähenivät. Todistusnumeroiden antamista myöhennettiin 1985, ja sanallinen jopa suullinen arviointi yleistyi. Oppilaat otettiin myös itse mukaan arviointikeskusteluihin. 90-luvun suuria hittejä oli portfolio. 2000-luvulla suhtautuminen arviointiin kaksijakoistui. Toisaalta säädöstasolla oli edelleen jälkiä pehmeistä arvoista (periaatteessa sanallista arviointia olisi voitu jatkaa viisi ensimmäistä vuotta), mutta opsin tasolla suureksi tavoitteeksi nousi arvioinnin yhtenäistäminen.

Pieni, mutta merkittävä päätös tehtiin vuonna 2006, kun Opetushallitus antoi uudet ohjet uskonnonvapauslain tulkinnasta. Uskonto, joka oli ollut 1800-luvulla kansakoulun tärkein oppiaine, pantiin lopullisesti suitsiin. Uskonnon opetuksen tuli olla ei-tunnustuksellista. Siihen ei saanut sisältyä enää hartaustilaisuuksia. Jo aikaisemmin aamuhartaus oli muutettu päivänavaukseksi, ja päivänavauksia alettiin pitää myös ei-uskonnollisista aiheista. Niinikään koulun juhlissa kristillisen perinteen osat joutuivat tarkkaan syyniin.

KUVA Ratakadusta on napattu netistä.

Mainokset

Viisi polvea kansanopettajia: IV polvi

Neljännen lomapäivän kasvatushistoriallisen harrastusosuuden saa täyttää blogiin kirjautuva kuvaus neljännestä kansanopettajasukupolvesta (1950-1979, ja jälleen rajoja lienee mielekästä siirreella hieman vuosiin 1945- 1977, jolloin ne kattavat sotien jälkeiset vuodet ja ulottuvat siihen, että koko Suomi on siirtynyt peruskouluun). Tästä sukupolvesta minulla on ihan omia kokemuksia. Kyseessä on opettajapolvi, johon kuuluivat minua opettaneet Martta Marttila Vallilan kansakoulussa (1961-63) ja Eero Suonperä Kallion kansakoulussa ( 1963-1965).

ENSIN TIIVIS KERTAUS. Neljäs opettajapolvi sai siis perinnöksi opetusmallin, jossa oli periaatteessa merkityksellistettynä jo kaikki opetusta koskevat perusideat. Oli loppuunsa saakka hiottu frontaaliopetuksen malli. Oli runsas valikoima oppilaslähtöisiä praktisia työtapoja. Ja tälle opetukselle oli perusvälineistö ja puitetekijät. Hyvästä opetuksesta vallitsi varsin selkeä käsitys, ja tarkastajat pitivät huolta, että opettajat niin myös opettivat.

NELJÄS opettajasukupolvi eli sodasta toipumisen ja hyvinvointivaltion rakentamisen aikaa.
1940-luvun loppu oli kaikille vaikeaa aikaa. Poliittisesti oli ” käännettävä takkia”. Saksan sijasta kaveriksi oli otettava Neuvostoliitto. Neuvostoliitto oli hyväksyttävä YYA-kumppaniksi vaikka hampaat irvessä. Mutta maata rakennettiin, ja tulosta syntyi. 1950- luku oli jälleenrakentamisen ja ripeän kasvun aikaa. Sotakorvaukset maksettiin, ja teollisuutemme kehittyi. Tekniikka kehittyi huimasti. Suomi teollistui ja kaupungistui. Tämä johti suureen maan sisäiseen muuttoon. Maalla pantiin pellot pakettiin, ja maaseutu alkoi tyhjentyä. Suomi muutti lähiöihin. Muutto ulottui myös maan rajojen ulkopuolelle. Suuri joukko suomalaisia painui Ruotsiin Volvon tehtaille töihin. Maa kuitenkin vaurastui ja sillä oli varaa rakentua pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Poliittisesti Suomi eli tukevasti Paasikiven-Kekkosen linjalla, johon kuului ”suomettuminen”. Vasemmisto oli meillä vahva ja se näkyi kouluissakin mm. vahvana teinitoimintana ja kouludemokratialiikkeenä 1970-luvulla.

Aikakauteen kuului nopea tekninen kehitys. Neuvostoliitto lähetti v. 1957 avaruteen Sputnikin ja pian Juri Gagarinin. Ihminen saatiin kuuhun 1969. Sydämensiirto onnistui. Mikroprosessori keskitään. Tv yleistyi.
Rautaesirippu jakoi Euroopan kahtia. Maailma tasapainoili kahden vallasta taistelleen suurvallan välillä. Nuorisokulttuuri ja viihde vyöryivät ihmisten arkeen.

Sodan jälkeen ymmärrettiin hyvin koulutuksen merkitys hyvinvoinnille. Kaikkien haluttiin käyvän enemmän koulua. Jo 1800-luvulla käynnistettyjä kansakoulun jatkokouluja virallistettiin. Vuonna 1957-58 säädettiin asetus, jossa 1-2vuotisia jatkopäiväkouluja alettiin kutsua kansalaiskouluksi. Toisaalta vielä 1950-luvulla haja-asutusseuduilla oli supistettuja kansakouluja, joissa pidettiin alakansakoulua 12 viikkoa ja yläkansakoulua 18 viikkoa. Ja kansa halusi kouluttaa lapsensa. Yli puolet ikäluokasta pantiin oppikouluun.

OPETTAJUUS oli muuttumassa. Opettajien mallikansalaisuus väljentyi mm. kaupungistumisen myötä. Samalla opettajien yhteisölliset velvoitteet kevenivät (mutta samalla myös asema maaseudun sivistyneistöä heikkeni). Opettajat opettivat ja heidän kauttaan jaettiin myös sosiaaliapua (mm. vaatteita, silmälaseja jne.). Työnteon näkökulmasta 1971 tapahtui iso muutos, kun siirryttiin viispäiväiseen työviikkoon ja vastaavasti opettajien pitkä kesäloma lyheni.

Koulunpidon vastuulleen ottanut NELJÄS opettajapolvi oli pohjakoulutetumpaa kuin aikaisemmat polvet. Yhä useampi seminaarin kautta valmistunut oli suorittanut keskikoulun, ja väliaikaiset opettajakorkeakoulut leipoivat pika-ajassa ylioppilaista kansakoulunopettajia. Tämä sukupolvi oli kuitenkin pääosin pätevöitynyt seminaareissa tarkan silmälläpidon alaisena.

KOULUTUSPOLIITTISESTI sotien jälkeistä aikaa leimasi pitkä, pitkä keskustelu koulujärjestelmän uudistamistarpeesta mikä lopulta johti siirtymään rinnakkaiskoulujärjestelmästä yhtenäiskouluun: peruskouluun. Keskustelu yhtenäiskoulusta virisi vilkkaaksi vuonna 1959. 1960-luvulla käytiin rajua keskustelua uuden peruskoulun tarpeesta ja rakenteesta. Väittelyä kuumensivat varsin radikaalitkin kokeilut mm. Pirkkalassa. Peruskoulu tuli ja se yhdisti kansa-ja oppikoulun. Siirtyminen uuteen järjestelmään toteutetiin pohjoisesta alkaen vuosina 1972-1977. Samalla kouluaika piteni yhdeksänvuotiseksi. Peruskoulu oli osa hyvinvointivaltioprojektia. Kaikki saivat käydä ilmaista koulua . Samalla opettajien koulutuspohjaa nostettiin. Seminaarit lakkautettiin, ja koulutus siirtyi yliopistoon akateemiseksi loppututkinnoksi.

Sodan jälkeen PEDAGOGIIKASSA tapahtui irtiotto. 40-50 vuotta hallinnut Soinislainen pedagogikka vaihtui Koskenniemeläiseksi. Oikein kouluhallitus kehotti jo vuonna 1944 kansakouluja hankkimaan Koskenniemen opetusopin. Koskenniemi kokosi siinä työtavat, ja laajensi niiden kirjoa. Erityisesti häntä kiinnost isosiaalinen kasvatus, mikä tarkoitti mm. ryhmätyömetodin yleistymistä, luokan omaa tuntia ja vuonna 1967 uutta oppiainetta: kansalaistaitoa. Kirjallisuudessa sodan jälkeistä aikaa kuvataan irtautumiseksi luokkaopetuksestan. Koskenniemeläisessä opetusopissa korostettiin kaavan mukaan toimimisen sijasta sponaanisuutta ja vuorovaikutusta (ja myöhemmin didaktista ajattelua). Koskenniemen ajattelussa sovittuivat monet vanhan ja uuden koulun ideat kauniisti yhteen. Koulu-tv aloitti säännöllsien toimintansa 1962

Koskenniemen jälki näkyy myös vuoden 1950 kansakoulun opetussuunnitelmassa. Sitä pidettiin omana aikanaan Pohjolan uudenaikaisimpana opsina, jossa oli sekä yksilöllinen ( sivistysharrastus) että yhteisöllinen päämäärä. Tämän Koskenniemen opsin mukaan opetettiin peruskouluun saakka ( siis jopa 27 vuotta).

Neljäs opettajasukupolvi ehtii kuulla vielä uudesta behaviorismistakin. Uransa lopulla se oppii vahvistamaan ja sammuttamaan oppilaiden käyttäytymistä. Skinnerliläinen pedagogiikka istuu hyvin herbartilkaiseen opetusrunkoon.

PERUSKOULUUN SIIRTYMINEN oli sekä organisatorinen että pedagoginen hanke. Organisatorisesti se vietiin johdonmukaisesti läpi, vain pieni korvaavien koulujen joukko jäi "kauneustarhaksi". Peruskoulu toteutui kuitenkin riisuttuna. Siirtymistä lykättiin rahapulassa vuodella. Vuoteen 1975 ajoittui öljykriisi, joka johti siihen, että viikotunteja ja valinnaisuutta vähennettiin. Vuosina 1976 ja 1977 vielä opetusryhmiä suurennettiin. 70-luvulla pelattiin varman päälle, josta syystä ohjausjärjestelmä oli keskitetty ohjausjärjestelmä. Ohjausjärjestelmään kuuluivat myös massaVesot ja Sivat

Opettajan työn reunaehdot paranivat peruskouluun siirryttäessä. Luokkakoot pienenivät; kansakoulussa 1-2lk:lla sai olla 34 oppilasta ja muilla luokilla 40. Peruskoulussa oppilaita sai olla enintään 32.Opetusryhmät uudistuivat sekaryhmiksi. Tyttöjä ja poikia opettiin nyt yhdessä ( paitsi liikunnassa 3-luokalta ). Käsitöissä luovuttiin (paperilla) sukupuolierottelusta, kun oppilaat saivat tehdä valinnan TN/TS.

Oikeasti mitään uutta peruskoulupedagogiikkaa ei ollut, eikä opetus ainakaan muuttunut. Julkisessa puheessa tosin nostettiin esiin uusia tärkeitä asioita kuten mahdollisuutta valintoihin (jotka karsittiin) ja tukiopetukseen. Kaikille opetettiin nyt kahta vierasta kieltä. Uusi työtapoja keksittiin. Näin olivat mm. ohjattu ja ohjelmoitu opetus sekä itseneuvova opetus. Opetusta eheytettiin (POPSissa oli erillinen sisältökuvaus eheytetysti toteutettavaa alkuopetusta varten). Peruskouluun siirrytteässä markkinoitiin myös ns. Trumpin systeemiä (tiimiopetusta). Peruskoulu jatkoi opetuksen maallistumista. Aamuhartasu muuntui päivänavaukseksi. Valtionapujärjestelmä takasi oppilaille hyvät oppi- ja työkirjat.

Peruskoulun opetus perustui aluksi POPSiin; 700-sivuiseen järkäleeseen. Sitä pidettiin alansa uudenaikaisimpana. Perusteissa yksilö nousi aikaisempaa selvemmin esiin (vrt ainekset ja virikkeet omaleimaisen persoonallisuuden rakentamiselle). Oppimiskäsitys oli behavioristinen (Skinner)

ALLE on netistä poimittu aikakauden kuvia ( Matti Koskenniemi, B.F. Skinner, Kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho ja tuokiokuva tuoreen peruskoulun pihalta 1970-luvulta)

Viisi polvea kansanopettajia: III polvi

Tämän aamun blogin teemana on kolmas kansanopettajapolvi (1920-1949). Jälleen kerran aikarajoja on mielekästä hieman vekslata vuosiin 1917- 1945. Tällöin puhumme siitä sukupolvesta, joka opetti suomalaista kansaa maailmansotien välisen ajan, ja tarkemmin itsenäistymisestä toisen maailmansodan loppuun.

 

 

OIKEIN karkeasti yksinkertaistaen ensimmäisellä opettajasukupolvelle opetuksen ydinkäsite oli läksyä. Vanha läksy oli kuulustelua ja uusi läksy muistiinpanojen sanelua ja/tai pänttäystä. Toisen sukupolven aikana uuden läksyn valmistus nousi (periaatteessa) pääosaan, ja se tehtiin tuon ajan tieteellisesti perustelluin opetuksen vaihein, noudattaen ns. muodollisia asteita. Nykymielessä opettaminen oli viimeistään nyt keksitty, ja oppimisesta oli alustava käsitys. Myös opetuksen perusrekvisiitta oli keksitty: oli mustat taulut, kuvataulut, kartat, karttapallot, oppikirjat ja karttakepit. Kaikkein keskeisin opettamisen taito oli taito "kehittää opetusta" ja sen avulla oppilaan ajattelua kysymyksin. Opettajan kohottava tehtävä oli luoda mielteitä, jotka liittyisivät oppilaiden vanhoihin mielteisiin tunnevoimansa perusteella.

Suomen itsenäistyessä opettajantoimeen astuu KOLMAS opettajapolvi. Sillä oli takanaan varsin raju nuoruus. Opiskeluaikana tämä polvi oli poltellut keisarin kuvan ja karannut jääkäriksi. Se oli kristillinen ja isänmaallinen sukupolvi. Sillä oli kutsumus, mutta siihen mahtui naisilla myös oma perhe.

Työura ei alkanut hyvin. Maa ajautui sisällissotaan heti keväällä 1918. Nuori kansakunta jakaantui jyrkästi oikeistoon ja vasemmistoon. Kansakoulunopettajista pääosa oli valkoisia. He kuuluivat suojeluskuntaan ja myöhemmin Lotta Svärd-järjestöön. Kolmannen opettajapolven kasvatustyö oli kansalaisiksi jopa sotilaaksi kasvattamista. Isänmaallisten opettajien luokissa ei punaisten lapsilla aina ollut helppoa olla oppilaina. Sisällissodan arvet taisivat siirtyivät myös lapsiin. Toisaalta sodan aikana köyhistä haluttiin pitää huolta. Tästä esimerkkinä on kaikille ilmainen kouluruoka 1943.

Maan olot olivat pitkään poliittisesti epävakaita. Mäntsälässä noustiin 1930-luvulla kapinaan valtiovaltaa vastaan. Tuskin sisäinen kuohunta oli saatu tyyntymään, kun syttyi toinen maailmansota, johon Suomi ajautui mukaan. Monelle puolisonsa tai lapsensa sodassa menettäneelle sodan häviäminen ja uusi poliittinen linja olivat raskas koettelemus.

Kolmannen opettajasukupolven työvuosia kuvaa kuri. Kansakunnan ensimmäiset vuosikymmenet olivat kaikki kurin ja kurinalaisuuden aikaa. Ja siihen kuului myös kieltolaki (1919-1932). Sota-ajan (ja sen jälkeinen) koulu korostiv kuria. Kuri näkyi myös tiukkana arvosteluna. Vuonna 1943 tiukennettiin arvostelua kansakouluissa: vertailukelpoisuus. Luokalle jätettiin kansakoulussa 50-luvulla noin 2,6 % oppilaista,Maa eli taloudellisesti kovia aikoja, jotka kärjistyivät 1920-/ja 30-lukujen taitteen pulavuosiin. 1930-luvun lopulla talos elpyi voimakkaasti, muitta sota katkaisi kehityksen armottomasti.

Tekninen kehitys toi pikkuhiljaa elämään mukavuuksia: sähkövalo yleistyi. Elokuvateattereissa näytettiin Chaplinia- ja 1930-luvulla myös äänielokuvia. Yleisradio aloitti toimintansa 1926. Joillakin oli varaa ihan omaan autoonkin. Monissa kouluissa, varsinkin syvällä maaseudulla, työolosuhteet olivat kuitenkin edelleen hyvin vaatimattomat.

Tämän opettajasukupolven aikana kansakoulun asema jykevöityi. Vuonna 1921 luovuttiin Cygnaeuksen tärkeästä periaatteesta koulunkäynnin vapaaehtoisuudesta, ja säädettiin laki oppivelvollisuudesta kaikille 7-13-vuotialle- lähes viimeisenä Euroopassa. Ei kuitenkaan ihan kaikille. Tylsämieliset ja 5 kilometria kauempana koulusta asuvat vapautettiin. Lisäksi maaseudulle annettiin pitkä siirtymäkausi (16 vuotta). Koko maa oli siis oppivelvollinenasta vuonna 1937.

Samalla kansakoululaiset senkun nuortuivat; sisäänpääsyikä muuttuu vuonna 1921 7-8-vuoteen (eikä enää vaadittu valmiiksi luku- ja kirjoitustaitoa). Nyt kansakouluissa oli kaksi osaa: pienten lasten alakansakoulu ja vanhempien yläkansakoulu. Yläkansakoulun ohjelmaan ei juurikaan tehty muutoksia. Oppiaineetkin olivat lähes. Kouluihin syntyi vilkasta harrastustoimintaa: Innokkaat opettajat vetivät lapsia partioon, raittiusliikkeeseen ja taide- ja musiikkikerhoihin.

Opetus helpottui, kun vuonna 1925 hyväksyttiin uusi maalaiskansakoulun opetussuunnitelma ( joka oli suositus). Siinä luovuttiin parillisten luokkien kertauksesta. Kertauksen sijaan tulivat vuorokurssit , jolloin opetusaikaa käytetään tehokkaammin. Opettajille oli paljon iloa myös Kouluradiosta, joka aloitti toimintansa v. 1934.

Pelkkää aurinkoa työvuodet eivät olleet. Vuosina 1932-34 kansakouluihin tehtiin rajuja leikkauksia . Niihin kuuluivat yritykset suosia ns. supistettuja kansakouluja. Oppivelvollisuslain perusteella oli mahdollista perustaa ns. supistettuja kansakouluja, jos oppilaita oli alle 30. Niissä alakansakoulua pidettiin 12 viikkoa ja yläkansakoulua 18 viikkoa. Yhteensä koulupäiviä on 200.

SOTA-AIKANA koulunkäynti oli luonnollisesti poikkeuksellista. Koulutyö keskeytyi moneen otteeseen. Koulurakennukset tarvittiin sotilastarkoituksiin. Miesopettajat komennettiin armeijaan. Naisopettajat tekivät palkkansa eteen kansanhuoltotöitä. Oppilaita evakuoitiin maaseudulle. Tässä tilanteessa suositeltiin oppilaille kotiopiskelua ja ehdotettiin, että he kävisivät näyttämässä opettajalle, että ovat tehneet kotitehtävänsä. Oppilaat määrätiin niinikään ” työkouluun” keräämään mm. lumppuja ja pulloja jne.

PEDAGOGIIKASSA suuri keksintö kolmannen sukupolven aikana oli nykykäsittein OPISKELU. Ruotsalainen kirjailija Ellen Key (1849-1926) oli julistanut lapsen vuosisadan alkaneeksi. Key halusi pedagogiikan vedenpaisumusta, "eikä arkkiin otettaisi mukaan kuin Montaigne, Rousseau, Spencer ja (tuolloin) uusi lapsipsykologinen tutkimus". Juuri Suomeen rantautunut herbartilaisuus sai siis heti kilpailijakseen "uuden koulun" vastaliikkeen. Se imi energiaa 1700-luvulla pilanpäiten(?) kirjoitetusta "Emilestä". Kansainvälisesti kuuluisin hahmo oli amerikkalainen John Dewey oppilaineen. Deweyn "learning by doing"- ajattelun pohjalta syntyi oppilaiden itse- ja yhteistoimintaan perustuneita työtapoja, joista itsenäiset tutkielmat ja projektiopetus elävät yhä. Suomeen ideoita saatiin myös Virosta, jossa Johannes Käis kehitteli oppilaiden itsenäistä tutkivaa työskentelyä. Siihen liittyneet työvihkot ja työkirjat levisivät Suomeen oikein viilityksena 1920- ja 1930-luvuilla. Samoin puutarhanhoito ja aikaisemmin. Monet suomalaiset kasvatusopin harrastajat innostuivat uudesta koulusta, mutta valitettavasti selkeää opetusoppia ei koskaan syntynyt. Poikkeuksena voidaan pitää jossain mielessä Aukusti Salon Alakansakoulun opetussuunnitelmaa. Yksittäiset opettajat kehittelivät työtapoja. Uuden koulun liike oli kuitenkin hajanainen, ja innostus sammui toiseen maailmansotaan. Kansakoulun ja seminaatien tarkastajien tarkastuskestomuksista päätelleen hyvänä pidettiin edelleen herbartiaista opetusta, jossa oli selkeät jaksot, jossa opettaja käytti huolellisesti muotoiltuja kysymyksiä, jakoi niitä tasaisesti kaikille, jossa oppilaat vastasivat kuuluvasti ja pitkin kausein ja jossa taulu- ja vihkotyö oli siistiä. Ja jossa tunneilla vallitsi kuri, mutta ilmapiiri oli silti iloinen.

Oleellisinta oli huomio siitä, että oppiminen ei tapahdukaan itsestään, kunhan vain oma paha tahto on kitketty pois. Vielä 1800-luvulla oppimisen vaikeudet ymmärrettiin laiskuudeksi. Nyt ymmärrettiin, ettei oppiminen tapahdu aivoissa automaattisesti, kun vain tarkkaavaisesti kuuntelee opettajaa. Oppilaan pitikin olla oikeasti aktiivinen. Puhua itse pitkiä lauseita.Tehdä esitelmiä. Tutkia. Toimia. Juho Hollo määritteli kasvatuksen “kasvamaan saattamiseksi”. Kasvatusnäkemys korosti kasvattamisen sijasta luonnollista kasvua. Tuon ajattelutavan mukaan kasvatus kohdistuu (vain) lapsessa jo olemassaoleviin, vielä kehittymättämiin taipumuksiin. Ajattelutavan juuret ulottuivat antiikin filosofiaan. Valitettavasti sota katkaisi kehityksen Kirjakoulusta Toiminnan kouluksi.

MUUTOS oli hidasta. Kunkin aikakauden pedagogiikassa on monta kerrosta, jotka kietoutuvat toisiinsa. Vanhan läksynkuulustelu säilyi tärkeänä kurikasvatuksen keinona. Uuden koulun menetelmiä omaksuttiin, mutta herbartilaisten tuntien rinnalle ja ehkä vaihteluksi. Vielä 1937 julkaistussa Eino Kailan "Oppikoulun tehtävä" kirjassa elää sitkeästi hegeliläiseltä maistuva ihmisnäkemys:" Tosisivistynyt on läpeensä henkisesti viljelty eli kultivoitu, so kesyyntynyt ihminen, jossa ihmispeto on kahlittu, hän on esiintymisessään hillitty ja lauhkea, ei hän riitele eikä huuda eikä hänen ääntänsä kuulla kaduilla; hänen olentonsa yllä on se sordiino, jonka historian viisauden ja ikimuistoisten perinteinen kyllästämä kulttuuri antaa."

Netistä kaapattuja KUVIA OPETTAJAPOLVEN MIELENMAISEMASTA. Vasen sarake ylhäältä alas Aukusti Salo, Ellen Key, Johannes Kis ja J.Rousseau. Oikea sarake John Dewey, kuva käsityötunnilta ja mallikoulusta 1900-luvun alussa.

Viisi polvea kansanopettajia: II polvi

JATKAN eilen aloittamaani pohdiskelua opettajasukupolvista. Tänään on vuorossa toinen opettajapolvi, jonka mieskunto ajoittuu tässä vuosille 1890-1920, tai hieman joustavammin vuosiin 1889-1917 eli Cygnaeuksen jälkeisiin, autonomisen Suomen viimeisiin vuosikymmeniin.

ENSIMMÄINEN opettajapolvi oli Cygnaeuksen opettajaparvia. Ensimmäinen niistä lähti lentoon 1867. Koulutus oli ollut tasoltaan ja muutenkin kovaa, lähes puolet sisäänotetuista oli karsiutunut matkalla. Ja valmistuneistakin moni päätyi myöhemmin pientä kansakoulua suurempiin tehtäviin (tai naimisiin) Mutta he- varsinkin naisopiskelijat- palvoivat Cygnaeusta.

Helposti asioita tulee yksinkertaistettua ja esitettyä, ettei jo ensimmäisellä opettajapolvella ollut "oikeita" menetelmiä. Kyllä heille oli opetusta mallikouluissa opetettu, mutta työn reunaehdot olivat todellisuudessa varmaankin musertavat. Siksi on helppo uskoa, että opetus supistui liiaksi läksyn kuulusteluun ja uuden läksyn valmistus muistiinpanojen saneluun- kirjoja kun ei ollut.

TOISEN OPETTAJASUKUPOLVEN (1890-1919; Ehkä loogisinta on hieman rajata toinen sukupolvi vuosien 1888 ja 1917 väliin, Cygnaeuksen kuoleman ja itsenäistymisen väliin.) aikana Suomi oli nuori, riitainen, köyhä autonominen maatalousvaltio. Vuonna 1913 Suomessa tulot olivat 60% teollisuusmaiden keskituloista. Mutta Suomi oli nousemassa kansakuntien joukkoon.

Kehitys oli monella alalla huimaa. Nämä opettajat kuulivat, kun Jean Sibelius johti ensimmäisen sävellyskonserttinsa 1892. He näkivät ensimmäisen elokuvan Suomessa v. 1896. Juhlivat kun Suomen Kansallisteatteri vihittiin 1900. He lukivat sanomalehdestä, kuinka Wrigtin veljesten kone lensi 1903. He äänestivät ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907. He hurrasivat, kun Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailman kartalle Tuhkolman olympialaisissa 1912. Autonominen Suomi hinkusi itsenäiseksi ja kävi kansallista ja kielitaistelua. Suomalainen kansallishenki eli huippukauttaan vastareaktiona 1890-luvun lopulta alkaneille sortokausiksi nimitetyille venäläistämistoimille. Toisen sukupolven aikana myös fennomaanit ymmärsivät kansakoulun arvon. .Sama sukupolvi koki molemmat sortokaudet. He olivat mukana suurlakossa. He kokivat vuonna 1914 syttyneen maailmansodan, joka aiheutti kärsimystä, työttömyyttä ja elintarvikepulaa. Toinen sortokausi päättyi vasta maaliskuussa 1917 maaliskuun vallankumoukseen, loppunousuun, jossa Suomi sai autonomiansa takaisin. Taistelu kannatti. Suomi itsenäistyi.

Tämä sukupolvi sai aloittaa koulunpidon aivan toisella lailla katetusta pöydästä. Sillä oli itsellään kansakoulu käytynä (sisäänpääsyvaatimus vuodesta 1880), mutta säätyläistausta oli yhä harvemmalla. Naisille kun avautuivat ovet muihinkin opettajanvirkoihin (1916). Itse asiassa seminaareilla alkoi olla pulaa oppilaista, kun opettajatarve kasvoi koko ajan.

Kansakoulun arvostus oli noussut. Oppilasaines muuttui. Kansakoulu oli laajenemassa paitsi maalaisten myös työläisten lasten kouluksi. Heidän sekaansa ei herrasväki vielä omia lapsiaan laittanut.
Vuosina 1889- 1896 noin puolet oppikoulun oppilaista tuli kuitenkin kansakoulusta. Vuonna 1906 kansakoulun (yläkoulun) kaksi alinta luokkaa määrättiin virallisesti pohjakouluksi (mutta oppikouluun pääsi myös muita reittejä). Sisäänpääsyvaatuimuksia muutettiin: kouluun pääsi maallakin 8-vuotiaana. Tyttöjä ja poikia sai opettaa yhdessä vuodesta 1886 alkaen.

Kansakoulu muuttui 1898 piiriasetuksella kunnille pakolliseksi; kuntien oli perustettava kansakoulu, jos lapsia oli tietty määrä. Kirkko pani vastaan, ja sen kiertokouluissa oli 1900-1901 uskomaton määrä lapsia, lähes 199 000. kolminkertainen määrä kansakouluihin verrattuna. Periksi se antoi vuonna 1913, jolloin alkuopetuskin luovutettiin kunnille. Myös kielisota ruotsalaisia vastaan oli raakaa. Monissa kunnissa ruotsinkielinen enemmistö ei millään ehdoilla suostunut perustamaan koulua suomalaiselle väestölle. Esim. Espoon Luukkaassa tilanherra sulki suomalaisen koulurakennuksen ylipääsemättömällä piikkilangalla. Västra Nyland neuvoi 1890-luvulla: “Ruotsalaisseuduilla asuvat suomalaiset opetelkoot ruotsia tai muuttakoot seudulta pois.”

LUOKKARAKENNE oli edelleen nykysilmin kummallinen. Alakoulussa oli yksi luokka, jossa oli kaksi vuoden kestävää osastoa. Yläkoulussa oli kolme samalla lailla kaksisastoista luokkaa.( Tuolloin ei vielä puhuttu vuosiluokasta). Parillinen osasto oli aina kertausta.

Koulu oli lähes ilmainen oppilaalle ja edelleen vapaaehtoinen. SDP asetti ensimmäisenä puolueena koulupakon tavoitteeksi vuonna 1903 (asia toteutui vuonna 1921, ja käytännössä 1930-luvulla).

Opetusta helpotti, että SISÄLTÖ oli kuvattu ei vain tuntimäärät. Ensimmäiset opsit, ” mallikurssit” määrittelivät oppisisällöt ” laajenevine kehineen” vuonna 1881. Vuonna 1889 esteltiin idea vuosikursseista, jotka helpottivat opettamista. Arvosteluasteikoksi vakiintuu 1889 alkaen 1-10.

KOULUNPIDON PUITTEET kehittyivät. Opettajilla oli jo vekottimia: rihvelitaulu, mustat taulut ja kartat ja harmoonit. Oli pulpetit, kateederit ja opettajan pöydät. Oli oppikirjoja. Ja ainakin uran puolivälissä tarjolla yhä selkeämpi pedagogiikka. Opettajat saattoivat kokea sekä uuden pedagogiikan että ajan poliittisen tilanteen vuoksi tehtävänsä erittäin tärkeäksi.

Toisen sukupolven opettajan koulu sai myös selkeän METODIN: herbartilaisuuden. Kasvatuksen päämääränä oli luja, siveellinen luonne. Kristillinen sävy oli hieman aikaisemmasta heikentynyt. Kasvatus kohdistui tahtoon. Ja tien tahtoon uskottiin kulkevan tiedon ja tiedon herättämien tunteiden kautta. Kasvatuksen keinoina pidettiin hallintaa (kuria), kasvattavaa opetusta ja ohjausta.

KASVATTAVAN OPETUKSEN tarkoituksena oli herättää monipuolinen harrastus. Mikael Soininen julkaisi vuosisadan vaihteessa oman opetusopin kirjansa, jonka kautta saksalainen herbartilaisuus levisi ja juuttui suomalaiseen kouluun. Soinisen opetusopissa korostui kasvatuksellisesti arvokkaan oppiaineksen ja sen taitavasti esittävän opettajan osuus. Jo oppiaineksen valinnan lähtökohtana olivat oppilaissa olevat harrastukset. Opettajalta edellytetään myös itseltään harrastuksen henkeä. Lapsen keskeinen harrastuspiiriksi oletettiin kotiseutu. Kaikkea kulttuuriperintöä ei pyritä siirtämään, vain arvokkain osa.

Herbartilaisuus toi opetukseen, nimenomaan uuden läksyn valmistukseen, ryhtiä, kaavan. Oppisisältö tuli käsitellä psykologisesti oikein. Jokaisella tunnilla oli edettävä oikeiden vaiheiden kautta,. Aikaisemmin tunti oli jakautunut vanhan läksyn kuulusteluun ja uuden läksyn valmistamiseen. Nyt uuden läksyn valmistamiseen tuli selkeät vaiheet, joilla tuettiin havainnon siirtymistä oppilaan ajatteluun ja kehittymistä käsitteiksi. Vaiheistuksesta oli erilaisia mukaelmia mm. vanhan kuulustelu, valmistava keskustelu, tehtävän ilmoitus, uuden esitys, elämään sovitus ja kertaus; Kuulustelu ja uuden tehtävän valmistelu: johdanto, uuden esitys, vertailu ja kokoaminen sekä harjoitus; Kuulustelu ja valmistus. Johdatus, esittäminen, vertaileminen, kokoaminen ja käyttäminen. Oleellista oli, että tunnin loppupuolella tunnilla käsitelty kiteytettiin mieleenpainettavaan muotoon. Hyvä opetus oli havainnollista, "kehittävää" ja taulun käyttö avuksi. Oikein muotoillut ysymykset olivat tärkeitä.

Taustalla oli sen ajan tieteellinen oppimisnäkemys: APPERSEPTIO-oppi. Lapsi oppii tarkaavaisesti kuunnelleen ja kuulemaansa ajatelleen. Herbartilla oli käsite ” itsetoiminnallisuus”: oppilaan aivot toimivat auttomaattisesti; uudet mielteet yhtyivät vanhoihin. Opettaja johti oppimista taitavilla kysymyksillä (vanhan läksyn kysymysidea laajeni uuden asian kehittelyn välineeksi). Herbartilaisuus olikin kyselevän opetuksen kulta-aikaa. Opetuksessa korostui . havainnollisuus mutta myös käsitteet. Metodi kohotti opettajan oppiaineksen omaksumisen taitavaksi muokkaajaksi läksynkuulustelijan roolista. On sanottu, ettei koskaan ole kehitetty yhtä hyvää sovellusta yhtä väärästä teoriasta. Yliopistomaailmassa "feikki" huomattiin pian, mutta praktiikkaan Herbart kelpasi pitkään- ja on yhä hengissä mm. suomalaiskouluissa. Positiivinen tiede oli syntynyt. Totuutta ei tavoitettu spekuloiden vaan maailmaa tarkkailemalla

Herbartilaisuus oli LUOKKAOPETUSTA, yhteisopetusta. Yhtäaikaa opettaminen hyötyi siitä, että oppilasaines oli mahdollisimman homogeenista. Metodi perustui yksiläksyiseen järjestelmääön ja vuosiluokkajärjestelmään. Ja ne taas helpottaisivat opettajan työtä. Opettaja sai opettaa koko ryhmälle yhtä asiaa kerrallaan!-mikä autuus. Ensimmäisen sukupolven opettaja oli vielä varsinainen pedagogiikan moniottelija. Hän opetti kaikkia aineita ja neljää luokkaa yhtä aikaa. Lisäksi opettajalla oli velvollisuus ohjata 1-2 iltapäivänä viikossa koulunkäyntinsä päättäneiden opintoja.( jo 1866). Ja kaiken päälle tuli oman kylän harrastukset. Toisen sukupolven opettaja saisi keskittyä.

On vaikea arvioida, kuinka suuresta muutoksesta sukupolvien välillä lopulta oli kysymys. Moni asia oli varmaan ollut idullaan jo aikaisemmin. Toisaalta vanhakantainen läksynkuulustelu saattoi sekin jatkua. Siirtymä ei varmaan ollut jyrkkä. Seminaareissa opetettiin rinnakkain hegeliläistä kasvatusoppia, ja Wallinin ja Soinisen opetusoppeja. Moni asia toki muuttui. Oppilasaines nuorentui maalla, kun kouluun pääsi jo 8-vuotiaana. Ruumiillinen kuritus kiellettiin kansakouluissa 1914, oppikoulussa se oli kielletty jo v. 1872 Toisen sukupolven opettaja opetteli valmistamaan uuden läksyn. Hän kertoi, kyseli ja valvoi tarkasti. Hän käytti havaintovälineitä ja oppikirjoja, joissa oli jopa valokuvia. Oppilaat oppivat nousemaan ylös pulpettinsa viereen ja vastaamaan kuuluvasti.

Kuvissa Herbart ja Mikael Soininen ja Sortavalan seminaarista 1902 valmistuneet ( kuva lainattu osoitteesta http://wwww.jns.fi/museokoulu/kokokuva/uskonto/isot_kuvat/seminaari.html)

Viisi polvea kansanopettajia: I polvi

UPPOUDUIN eilen oikein "flow"na harrastamaani kasvatuksen historiaan. Siirsin hajonneelta maciltani yhä toimivalle macilleni kansan koulua käsittelevän kronikkani. Siirto ei ollut ihan nopeaa, koska uudessa koneessani ei ole taitto-ohjelmaa, jolle dokumentti oli tallennettu.

KRONIKAN IDEA oli kuvailla eri aikoina opettajina olleiden työmaisemaa uutistyyppisesti. Harrastuksen parissa on saanut viettää mielenkiintoista aikaa. Työ ei ole läheskään valmis, mutta kyllä sen avulla jo karkeasti pystyy hahmottamaan, kuinka monin tavoin ja monessa erässä opetus ja sen puitteet ovat muuttuneet. Kun yhden sukupolven mittana pitää 30 vuotta, tällä hetkellä karttakeppiä heiluttaa alakouluissa viides opettajasukupolvi. Minä kuulun siihen polveen. Meidän on hyvä tuntea juuremme. Ja silläkin ajatuksella voi leikitellä, olisiko halunnut tehdä elämäntyönsä joillain muilla vuosikymmenillä. Tämän päivän blogin varaan ensimmäiselle kansanopettajasukupolvelle.

ENSIMMÄINEN OPETTAJAPOLVI (1860-1889). Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus, ja 1867 valmistuivat ensimmäiset vuonna 1863 opiskelunsa aloittaneet seminaariopettajat. He olivat miehiä ja naisia. Miehet tulivat talonpoikaisperheistä ja naiset herrasväen perheistä. Miehille kansakoulunoopettajuus tarjosi sosiaalista nousua, naisille mahdollisuuden itsenäistyä ja tehdä työuraa. Kansakoulun opettajattaren ammatti kun oli ensimmäisiä naisille avautuneita. Opiskelu sisäoppilaitoksessa oli tiukkaa; kolmasosa miehistä ja puolet naisista keskeytti. Valmistuneiden työ nähtiin valaistuksen levittämisenä suomalaisen agraariyhteiskunnan pimeydessä vaeltaneen väestön pääosalle. Työ vaati kutsumusta, ja naisilta sen katsottiin vaativan lisäksi naimattomuutta. Heidän odotettiin asettuvan kuuliaisestiensimmäiseen heille osoitettuun kouluun, ja palvelevan siellä nöyrästi yhteisöään. Kansan parhaasta tietoinen etujoukko teki uhrautuvaa työtä kansan hyväksi, luku- ja kirjoitus- ja laskutaidon levittämiseksi ja taikauskon murtamiseksi. Kunnon missio, eikö? Ensimmäinen sukupolvi ei ollut kovin suuri joukko. Koko maassa oli v. 1871 kansakoulunopettajia oli 199. Lukuvuonna 1880-81 määrä oli kasvanut jo 793:een.

Cyganues oli toivonut kansakoulusta kaikkien säätyjen koulua. Todellisuudessa kansakoulu oli rahvaan koului- ei kaikkien pohjakoulu. Se oli aluksi lähinnä talollisten maalaisten koulu. Työläiset eivät lapsiaan kouluun panneet, ja virkamiehet laittoivat lapsensa oppikouluun. Oikein säätyläisillä oli myös varaa yksityisopettajiin. Niin kansakoulujen perustaminen kuin niiden käyminen oli ensi vuosikymmenet vapaaehtoista. Mutta kansakouluja perustettiin, ja niihin tuli oppilaita.

Toimintaympäristö muuttui nopeasti vihamieliseksi. Takatalvi alkoi nälkävuosilla heti 1867 ja-68 ja jatkui 70-luvun. Hurjat katovuodet johtivat nälkäkuolemiin ja mm. siirtolaistulvaan Amerikkaan. Hurjin papisto epäili kansakoulua jopa antikristukseksi. Kiukun syitä oli varmaan se, että kansakoulu oli osa sekularisointiprojektia, jossa valtio kaappasi koulun itselleen kirkolta. Eikä kirkko luopunut vastaanpanematta. Ruotsinkieliset vetivät piikkilankoja suomenkielisen kansakoulun ympärille. Maailaisrahvaskaan ei ymmärtänyt hyvän päälle, se kun ei halunnut lapsistaan herroja. “ Mistäs sitten leipää saadaan, jos kaikista herroja tehdään?” Vei itseasiassa kaksikymmentä vuotta kypsyä ajatukseen kansakoulusta 1890-luku oli jo erittäin virkeää kasvun aikaa.

Kansakouluun pääsi maalla sisään, jos oli 10-vuotias, kaupungeissa jo kaksi vuotta nuorempana. Kansakoulun sisäänpääsy edellytti luku-ja kirjoitustaitoa. Kodeilla oli ollut vuodesta 1723 alkaen opetusvelvollisuus. Köyhien laiskoja lapsia alkuopetti maalla kirkkoherran renki, lukkari. Kun lukkarit ei kerennyt, palkattiin lukutaitoinen aikuinen kiertäväksi koulumestariksi. Hänen kouluaan kutsuttiin kiertokouluksi. Kaupungeissa 6-10-vuotialle lapsille oli järjestetty alempi kansakoulu.

Opettajien palkka oli hävettävän surkea, ja työolosuhteet usein kamalat. Ilma loppuu luokista, ja oppilaat kantoivat pyörtyneet opettajat hangelle lepäämään. Pakkasilla ei voitu aina pitää koulua. Sairaspoissolojen perusteella opettajan ammatti oli yksi yhteiskunnan vaarallisimmista.

Kulttuurisesti tämä opettajapolvi eli mielenkiintoisen ajan. Vain muutama vuosi aikaisemmin oli suomi saatu viralliseksi kieleksi ja markka omaksi rahaksi. Ensimmäinen opettajasukupolvi luki uunituoretta seitsemää veljestä, koki kansallisteatterin ensinäytöksen, näki ensimmäiset elävät kuvat ja ehkä autonkin.

Ensimmäisen sukupolven kansakoulu oli ehkä nykysilmin katsottuna vasta KOULUNPIDON AIHIO, Koulunkäynti oli vapaaehtoista- eikä kansakoululla ollut oikean koulun (oppikoulun) suhteen asemaa. Kirkon kiertokoulu oli kansakoululle kova kilpailija. Niissä opiskeli lkv 1880-81 lähes 50 000 oppilasta, kun kansakoulua kävi samaan aikaan vain 28 000 oppilasta. Lkv 1890-91 kiertokoulua kävi jo 178 000 lasta!

Luokissa oli tuohon aikaan oppilaiden istumapenkit ja pöydät, mustatalu, karttapallo, Euroopan kartta ja helmitaulu. Monella koululla suurena päämääränä oli saada harmoni. Kouluilla oli pulaa oppikirjoista. Käytössä olivat aapinen, katekismus,. raamattu ja virsikirja. Opettaja opetti yhtä aikaa kaikkia aineita ja neljää luokkaa! Ja ilman oppikirjoja. Siveellisyys oli tärkeää. Poikia ja tyttöjä piti opettaa erikseen. Opetus oli vanhan läksyn kuulustelua ja uuden läksyn valmistelua. Käytännössä kuulustelu saattoi viedä koko ajan. Ja uuden opettelu olla pänttäystä. Ei ihme-siilä vasta pieni osa opettajia oli koulutettu. Erkki Lahdes on kuvannut aikakautta "hapuilun, kuulustelun ja kertauksen aikakaudeksi". Eikä seminaarikoulutus ollut edes toimeen pääsyn edellytys ennenkuin 1880-luvulla. Ennen kuin seminaari ehti valmistaa opettajia, opettajisto oli sangen kirjava joukko. Toimieen pyrki mm. lukkareita, pitäjän räätäleitä, maalarinkisällejä, ylioppilaita, maistereita ja nuoria pappeja. Luokissa oli yhtä aikaa hyvin monen ikäisiä oppilaita (jotka vielä tulivat ja menivät niinkuin sattui). Kansakoulun piti olla kuusivuotinen, mutta ei sitä niin kauaa käyty. Eri kouluissa todistuksissa käytettiin eri numeroskaaloja. Maalla koulut olivat pieniä. Pääosassa oli 1-2 opettajaa. Luokat eivät olleet pysyviä. Oppilaita tuli ja meni. Uusia oppilaita otettiin kaksi kertaa vuodessa.

Joitain YHÄ NÄKYVIÄ RAKENTEITA toki oli. Oli lukuvuosi, johon kuului 42 viikkoa (nykyään 38). Myös koulupäivällä oli rakenne. Koulupäivä kesti 5-6 tuntia (klo 9-12 ja 14-17). Keskellä päivää oli aamiaistunti. Kaupungeissa syötiin kotona, maalla koululla eväitä (pitkään taukoon on taas haluja). Lisäksi pidettiin 10-15 minuutin välitunteja. Oli pakko. Ilma loppui. Oppilaat kantoivat usein pyörtyneen opettajan ulos hangelle happea haukkaamaan. Kolmas rakenne koski koulunkestoa: Kansakoulu oli kuusivuotinen. Lähes puolet oppilaista kävi kuitenkin koulua vain vuoden. Sisäänpääsylle oli myös ehdot: Sisäänpääsyyn vaadittiin 10-12 vuoden ikä, lukutaitoja krintinopin osaaminen. Myös rangaistusjärjestelmä oli alusta alkaen. Vuonna 1866 luvallisia rangaistuksia olivat:
– nuhteet luokan läsnäollessa
– alemmaksi siirtäminen luokassa
– nuhteet ja varoitukset koko koulun läsnäollessa
– aresti eli erileen salpaaminen ( korkeintaan 8 t) karsserissa
– ruumiin rangaistus (opettaja sai lyödä vitsalla kämmenelle)
– poisajaminen koulusta.

Ensimmäisen sukupolven PEDAGOGIIKKA oli lähinnä Cygnaueksen "henkeä". Hän piti opettajan työtä pyhänä kutsumustyönä, jossa julistettiin uskonnollisia ja isänmaallisia arvoja. Kasvatuksen päämäärä oli selkeä: siveellinen rahvas, joka on saanut oppia myös käden töihin. Koulun tehtävänä oli huolehtia siitä, että tieto muuttuu oppilaassa ”eläväksi vakaumukseksi”. Kansakoulun tuli perustua kristillisyyden pohjalle, mutta sen tuli olla myös käytännöllisiä taitoja opettava koulu. Metodisia ohjeita oli ohuesti. Lähinnä Cygnaeus arvosti havainnollisuutta ja työtä (ei liekkiä). Pedagogiikka oli siis lähetystyön ja sielun pelastuksen väline.

30 vuodessa moni asia ehti muuttua. Koulurakennuksia oikein ideoitiin kilpailuilla. Kansakoulujen määrä kasvoi, joskin odotettua hitaammin. Opettajan työ helpottui, kun opetukselle saatiin sisällöt v. 1881. Samalla kansakoulun luokkarakenne selkiytyi, kun vuosiluokat järjestettiin niin, että alempi osasto käsitti luokat I ja II ja ylempi luokat III ja IV. Parillisella luokalla aina kerrattiin parittoman asioita "laajenevine kehineen". Sekin helpotti, että tyttöjä ja poikia sai vuodesta 1886 alkaen opettaa yhdessä (vaikka niin ei aina tehty). Ja se, että oppilaita otettiin kansakouluun vain lukuvuoden alussa. Samalla maalaiskansakoulun ovet avattiin jo 8-vuotialle. Vuositutkinnosta kehittyi pikku hiljaa kansakoulun iki-ihanat kevätjuhlat.

PEDAGOGINEN ajattelu sai uusia virikkeitä, kun alan kirjallisuutta alkoi ilmestyä suomeksi. Seminaariopettajien pedagogiikalla ei ehkä ollut vakavassa mielessä tiedetaustaa, lähinnä (ja erityisesti hegeliltä) lainattiin filosofisia ajatuksia, jotka liittyivät kasvatuksen siveellisen päämäärään, johon pääsy edellytti luonnon (Vanhan Aatamin?) voittamista. Ihmiskuva oli jotenkin hyvin synkkä (perisynti).

Praktiikkaa perusteltiin lähinnä käytännön kokemuksilla. Niihin ( ja jonkin verran Cleven psykologiseen tietoon) perustui myös seminaarinopettaja Olai Wallin toimittama kansakoulun opettajien käyttöön tarkoitettu, ensimmäinen suomenkielinen " Kansakoulun yleinen kasvatus- ja opetusoppi " vuonna 1883. Wallinin kasvatusopissa kasvatuksen päämäärä oli itsetoimivaan elämään Kristuksen hengessä kykevä nuoriso. Kasvatuksen välineinä Wallin piti hoitoa, kuria ja opetusta (huom! myöhemmin herbartilaisuuden kuri, kasvattava opetus ja ohjaus). Opettajia ohjattiin kuulustelemaan kotitehtävät ja valmistamaan uusi läksy. Uusi läksy voitiin kertoa, esittää tai käsitellä vuoropuhellen. Työtapoihin kuului myös yhteinen harjoitus. Wallinin teoksen ajatukset perustuivat Rueggin Kasvatus- ja opetusopin suomennokseen. Wallinin kannatti oppilaiden edellytysten mukaista opetusta, ajatuksia herättävää opiskelua sekä havainnollista ja omatoimista työskentelyä. Wallinia pidetään kansakoulun didaktiikan luojana.

KUVISSA ALLA ensimmäisen opettajasukupolveen vaikuttaneita suurmiehiä: Z.J. Cleve ja Olai Wallin (napoleonmainen kädenpitäjä)ja alarivissä Kansakoulun isä Uno Cygnaues.

Itselleen liian vaativassa tehtävässä

MUISTAN vieläkin oikein hyvin, millainen moukari päähäni iski, kun sain käsiini oikean vuorineuvoksen lausunnon: " Jollei pysty pitämään vapaitaan, on itselleen liian vaativassa tehtävässä".

EN OLE koskaan pystynyt. Enkä oikein halunnutkaan. Olen selitellyt asiaa itselleni poikkeuksellisella intohimolla selvittää opetuksen salaisuus. Tässä iässä on salaisuudesta saanut käsitteellistä otetta, mutta oikeaan lomailuun en ole syttynyt. Tämänkin päivän vietin vanhojen didaktiikka-teosten parissa. Tuskin saunaan ehdin.

MITÄ, JOS YRITTÄISI kehittyä tässä asiassa? Huominen päivä on vielä välipäivä- loma alkaa juosta tarkasti ottaen vasta maanantaina. Uskaltaisinko rajoittaa liian lähellä työmaata olevaa ajattelutyötä esim. neljään tuntiin päivässä? Lopun aikaa sitä vaikka seurustelisi vaimonsa ja lastensa kanssa. Ja tekisi ihan arkisia asioita. Siivoaisi ulkovaraston. Leikkaisi nurmikon. Maalaisi talon puuosat. Pesisi auton. Myisi vanhoja kirjoja kirpputorilla. Kävisi uimarannalla. Lukisi dekkareita.

JA NELJÄ TUNTIA vain. Ja jos sitä oikein kasvaisi ihmisenä, niin siihen neljään pitää saada mahtumaan myös rästissä olevat kirjoitushommat kustantajalle. KÄÄK! Jo kuristaa.

LOMAA on neljä viikkoa. Kolme niistä on riskialttiita, koska olen kotona. Kakkoslomaviikko on työnarkomaanille helpompi. Barceloonaan en raiaa maccia.

Juhannus

SIIHEN ASTI, kun minä synnyin, Juhannus oli kiinteästi 24.6. Syntymäni jälkeen Juhannus alkoi kellua. Se on nykyään se perjantai, joka sattuu päivien 20.6. – 26.6. väliin. Opin Sami Feiringin teemakalenterista.

Meillä on Suomessa muutama päivä, jotka ovat (lähes) kaikille vapaapäiviä. Uudenvuodenpäivä, pitkäperjantai+pääsiäissunnuntait, vappu, helatorstai, juhannus, itsenäisyyspäivä ja joulu ovat siis poikkeuksellisen tärkeitä päiviä. Ja silloin juhlitaan (helatorstai taitaa tässä jonossa olla poikkeus). Juhannus eli mittumaari on suomalaisten
suurimpia juhlapäiviä. Aivan alkukesään sijoittuvan Keskikesän juhlan ohjelmaan kuuluu, että kaupunkilaisetkin painuvat maalle. Sisätiloihin tuodaan luonnosta irtikiskottuja tuoreita lehviä. Ja yöllä sytytetään juhannuskokko. Ja saunotaan ja vihdotaan. Moneen juhlista kuuluu tietyt omat ruoka- ja juomalajit. Juhannusta varten sellaisia ei ehkä ole keksitty. Mutta kaikki taitavat syödä grillattua ruokaa?

Suurin osa taitaa kuitenkin juhlia väärästä syystä. Oikeasti juhannus on lomapäivä, koska silloin juhlitaan päänsä menettäneen Jeesuksen serkun Johannes Kastajan syntymää. Ei kuitenkaan taida olla tungosta kirkkoihin? Kansan tavat viettää juhannusta pohjautuvat lähinnä pakanuuden aikaiseen tapaan viettää valon ja hedelmällisyyden juhlaa kesäpäivänseisauksen aikaan. Eivätkä taida muutenkaan olla kovin kirkollisia.

Juhlan juuret ovat kuulema muinaisessa Roomassa, jossa oli tapana viettää suosittua vesifestivaalia kesäkuun 24. päivänä. Tuolloin roomalaisessa kalenterissa oli kesäpäivän seisaus. Silloin juhlittiin sattuman jumalatarta nimeltä Fors Fortuna. Ihmiset kerääntyivät eväineen Tiber-joen rannoille seuraamaan ohilipuvia veneitä ja Fortunan temppelin luona pidettyjä uhrimenoja.

OIKEIN HYVÄÄ JUHANNUSTA kaikille meille.